Itämeren pelastusrengas? EU testaa nyt vedenalaista keksintöä, joka siivoaa merenpohjan roskat ja saa biologit hurraamaan

Itämeri on yksi maailman saastuneimmista ja herkimmistä merialueista, ja sen tila on ollut suomalaisten ympäristöhuolien kestoaihe jo vuosikymmeniä. Vaikka pinnalta kelluvaa muovia ja rannoille ajautuvaa roskaa on opittu siivoamaan talkoovoimin, meribiologit ovat olleet voimattomia sen todellisen, näkymättömän ongelman edessä: merenpohjaan uponneen jätteen ja kuolemaa kylvävien ”haamuverkkojen” poistamisessa.

Nyt Euroopan unionin rahoittama, uraauurtava teknologiahanke on kuitenkin tuomassa pimeyteen valoa. Testivaiheessa olevat autonomiset, tekoälyllä varustetut vedenalaiset robotit lupaavat tehdä sen, mihin ihmissukeltajat eivät pysty. Tämä scifi-elokuvilta kuulostava innovaatio saattaa olla se ratkaiseva käännekohta, jota Suomenlahti ja Saaristomeri ovat epätoivoisesti odottaneet.

Näkymätön kaatopaikka aaltojen alla

Kun suomalainen veneilijä tai mökkeilijä katselee kesäistä ulappaa, meri näyttää usein puhtaalta (ellei sinileväkukinta ole käynnissä). Todellisuus pinnan alla on kuitenkin toinen.

Suomen ympäristökeskuksen (Syke) ja merentutkijoiden mukaan Itämeren pohjassa makaa tuhansia tonneja ihmisen jättämää rojua. Autonrenkaat, lasikuituveneiden palaset ja mikromuoviksi hajoava kulutustavara ovat merkittävä ongelma, mutta ylivoimaisesti suurin uhka meriluonnolle ovat niin sanotut haamuverkot (ghost nets).

Nämä myrskyissä mereen kadonneet, usein nailonista tai muovista valmistetut kalastusverkot ajelehtivat ja takertuvat pohjan kiviin ja hylkyihin. Ne jatkavat ”kalastamista” vuosikymmenten ajan, pyydystäen ja tappaen hitaasti hylkeitä, kaloja, lintuja ja pyöriäisiä. Lopulta verkot hajoavat mikromuoviksi, joka päätyy kalojen kautta takaisin ihmisten ruokapöytään.

”Haamuverkkojen paikantaminen syvästä, sameasta ja kylmästä Itämerestä on ollut tähän asti kuin neulan etsimistä heinäsuovasta, ja niiden nostaminen manuaalisesti on hidasta ja vaarallista työtä”, asiantuntijat summaavat haastetta.

Robo-sukeltajat: Tekoäly siivoojana

Tähän epätoivoiseen yhtälöön iskee nyt Euroopan unionin (EU) tukema teknologinen läpimurto.

Useat eurooppalaiset tutkimuslaitokset ja teknologiayritykset (kuten SeaClear-hanke) ovat kehittäneet yhteistyössä uuden sukupolven vedenalaisia robotteja (ROV / AUV), jotka on suunniteltu nimenomaan merenpohjan siivoukseen.

Miten tämä ”merenpohjan robotti-imuri” käytännössä toimii?

Järjestelmä on nerokas yhdistelmä ilmaa, pintaa ja syvyyksiä:

  1. Kartiointi ilmasta ja pinnalta: Pieni miehittämätön pintaydin (vene) seilaa alueella ja lähettää ilmaan droonin. Drooni etsii matalikoista roskakeskittymiä, kun taas pintavene luotaa syvempiä vesiä kaikuluotaimella (sonar).

  2. Tekoälyn tunnistus: Kun roskakeskittymä löytyy, veteen lasketaan ketterä robottisukeltaja. Se on varustettu edistyneillä kameroilla ja tekoälyllä (AI). Tekoäly on opetettu erottamaan toisistaan luonnolliset elementit (kuten kivet, meriruoho ja kalat) ja ihmisen tekemät roskat. Robotti ei siis vahingossa tuhoa arvokkaita koralleja tai eliöitä.

  3. Kerääminen ja imurointi: Kun robotti tunnistaa esimerkiksi muovipullon tai vanhan verkon, se poimii sen hellävaraisesti robottikäsivarsillaan ja siirtää sen mukanaan kulkevaan keräyskoriin. Pienemmät mikromuovin ja roskan sekoitukset voidaan jopa ”imuroida” suodattimen läpi.

Toivo herää Itämeren suojelijoissa

Robotit pystyvät työskentelemään pimeässä, jääkylmässä vedessä tauotta ympäri vuorokauden, sadoissa metreissä – alueilla, joihin ihminen ei voi turvallisesti mennä.

Tulokset Välimerellä ja Pohjanmerellä tehdyistä testeistä ovat olleet niin lupaavia, että meribiologit ja luonnonsuojelijat (kuten WWF) ovat syystäkin innoissaan.

Vaikka teknologia on vielä kallista kehitysvaihetta, asiantuntijat uskovat, että tulevaisuudessa nämä robottiparvet voisivat partioida autonomisesti myös Itämeren vilkkaimpien laivaväylien ja vanhojen kalastusalueiden pohjissa (esimerkiksi Saaristomerellä tai Suomenlahdella).

Tämä tarkoittaisi paitsi puhtaampia uimarantoja suomalaisille, myös elintärkeän happikadon ja mikromuovikuorman vähentymistä Suomen omilla lähivesillä.

Uskotko sinä, että teknologia voi vielä pelastaa raskaasti saastuneen Itämeren, vai onko vahinko jo tapahtunut? Oletko koskaan löytänyt mökkirannastasi haamuverkkoja tai muoviroskaa? Jaa tämä toivoa herättävä ja kiehtova tiedeuutinen WhatsAppissa ja Facebookissa myös niille ystävillesi, jotka murehtivat luonnon tilaa ja rakastavat veneilyä!

Hei! Olen Hanna Weselius, suomalainen kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori. Työssäni yhdistän usein visuaalisen maailman ja sanallisen kerronnan. Tutkin teoksissani yhteiskunnallisia rakenteita, valtaa ja ihmisyyden monimutkaisuutta – usein feministisestä näkökulmasta. Esikoisromaanini Alma! oli minulle tärkeä läpimurto, ja se palkittiin muun muassa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. Minulle taide ja tiede eivät ole toisistaan erillisiä, vaan ne ruokkivat toisiaan. Olipa kyseessä valokuva tai teksti, pyrkimykseni on katsoa maailmaa tarkasti ja haastaa totuttuja tapoja nähdä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *