”Niska kenossa tähyän ikkunasta miten Kokoschka istuu salonkinsa samettisohvassa nukkensa kanssa. Tarjoilupöydällä on teetä ja leivoksia. Niinpä niin. Näyttävät ihan tavalliselta tasapainoiselta pariskunnalta. Die Nebel ei ole vielä zerronnen niiden elämästä, romanttisen rakkauden sumu peittää älynystyrät.”

Alma! on kirja naistaiteilijuudesta yli vuosisatojen ja siitä, miten rakkaus voittaa kaiken.

”Alma, sinä et ole täällä näkemässä tätä, ja se on varmasti sinulle parasta. Haluatko kuitenkin tietää mitä sitten vielä tapahtui? Nukesta tuli itse asiassa niin oikean näköinen ja hieno, että nähdessään sen ensimmäistä kertaa Kokoschkan hovimestari sai sydänhalvauksen. Sitäkös Kokoschka hihitteli ympäri kaupunkia. Ja arvaatko, mitä sitten tapahtui? Et takuulla arvaa! Vai arvaatko? Et sinä mitään arvaa, pääsi on niin pehmeä. Minä kyllä arvaisin. Yhtenä päivänä Kokoschka kyllästyi nukkeen, joka oli hänen mielestään alkanut muistuttaa enemmän jääkarhua kuin naista, päätti järjestää sille muistotilaisuuden, kutsui talonsa täyteen vieraita, veti lärvit ja pamautti alastomaksi riisumaansa nukkea punaviinipullolla päähän.

Se oli sen ikuisen rakkauden kuolema ja sen hiljaisen naisen loppu.”

Keväällä 2014 sain radiota kuunnellessani näyn Alma Mahlerista, säveltäjä Gustav Mahlerin vaimosta, jolta Mahler 1900-luvun alun tavan mukaisesti kielsi taiteilijuuden. Aloin heti kirjoittaa Almasta, ja hänen ympärilleen ilmestyivät fiktiiviset hahmot Lakimies, lastenvalvojan juristi, ja Aino, kuvataiteilija. Lakimies kritisoi Almaa anakronistisesti vuosikymmenten yli, ja samaan aikaan Aino elää Helsingissä kuvataiteilija-yksinhuoltajan arkea ja yrittää saada piirretyksi kunnollisia naisen kuvia. Kirjoituksista syntyi esikoisromaani, joka rakentuu kahdelle aikatasolle näiden kolmen naisen välille.

”Lopulta vieraat lähtevät, jäljellä ovat enää Aino ja tytöt ja galleristi.  Aino ei ole liikkunut mihinkään keskilattialta koko iltana. Hän ottaa heiveröisen askelen, jalkoja särkee ja turvottaa. Jäljellä ovat Aino ja tytöt ja galleristi ja huonosti piirretyt naiset, tuossa tuokin yksi seisoo kauheassa verilammikossaan, ei sentään onneksi enää istu Ainon olkapäällä eikä raaku, on vaiennut, ja teosnimi lukee siistissä kyltissä piirustuksen vieressä. Portrait of Evelyn Beatrice Hall, mixed media, 4000 e. Punainen tarra, myyty. Kuvan katsominen tuottaa Ainolle ruumiillista kipua, mutta hän katsoo kunnes vesi valuu silmistä.”

Alma! voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2016

ja Tulenkantaja-palkinnon 2017.

Helsingin Sanomien palkintopuheessa sanoin esimerkiksi näin: ”Taide syntyy ainoastaan matkalla alusta kohti tuntematonta. Taiteilija ei voi kysyä portsarilta: ettekö te tiedä, kuka minä olen? Hänen täytyy kysyä portsarilta: kuka sinä olet?

Taiteen tekeminen on pimeään menemistä, ja taiteilijan tehtävä on tuoda sieltä jotain valoon muiden nähtäväksi. Etukäteen ei tiedä, mitä se on. Työn tulokset voivat olla niin sanotusti epätasaisia, kuten Alma Mahlerin musiikista sanottiin. Mutta kuten kirjassa Almaa puhutteleva kertoja kysyy: ’Miksi helvetissä musiikin pitäisi olla tasaista?’

Ei pidä. Sen pitää olla arvaamatonta ja vaarallista ja aina lähellä katastrofia.”

”Ja kohta Aino ja tytöt halaavat galleristia ja lähtevät kukkapakkauksineen, galleristi sammuttaa valot ja lähtee, ja valkoiseen huoneeseen jäävät jäljelle huonosti piirretyt alastomat naiset. Siellä he seisovat hiljaa vastakkaisilla seinillään, sovussa, raivokkaan surkeasti, riemukkaan surkeasti piirrettyinä, tönköt vartalot täysin kädettömästi erilaisin värein ja maalein pilalle suherrettuina. Sieltä sotkujensa keskeltä he katselevat toisiaan ja ikkunan takana hämärtyvää alkukesän iltaa, katselevat epäsuhtaisten vartaloidensa jatkoksi huolellisesti ja rehellisesti lyijykynällä piirretyin kasvoin, unohtumattomin ilmein, tyyninä ja rävähtämättöminä kuin pöllöt, hämmästyneinä kuin vastasyntyneet.”