Kirjoittaja seuraa Harri Pälvirannan väitöstilaisuutta, kuulee puhkikuluneen lauseen ja harhautuu etsimään tosiolevaa veistotaiteesta ja runoudesta.

Eilen sain paistatella Sampo-salin lämmössä, kun Harri Pälviranta väitteli tohtoriksi valokuvan alalta. Väitöskirja lähestyy väkivallan kuvia ja dokumentaarisuuden kysymyksiä vastaanottotutkimuksen menetelmillä. Pälvirannan vastaväittäjänä oli Mikko Hietaharju.

Kun kyse on valokuvasta ja dokumentaarisuudesta, ennen pitkää tulee eteen puhetta kuvan ja sen ulkopuolisen todellisuuden suhteesta. Niin nytkin. Hietaharju otti esille lausahduksen ”kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”, joka ihme kyllä on vielä lausuttavissa vaikka onkin niin kulunut että näkyy läpi. Pälviranta totesi siihen, ettei ole koskaan ymmärtänyt mistä lausahduksessa on kyse.

En minäkään. Kuvaihmisillä on tapana mainittua lausetta hokiessaan ajatella että kaikki sanat ovat vain sanoja järjestyksistä ja välimerkeistä riippumatta. Kuvaihmiset syyttävät sanaihmisiä siitä, etteivät nämä ymmärrä kuvan teknisiä hienouksia ja nyansseja, mutta eivät itse ota lukuun sanan teknisiä hienouksia ja nyansseja.

Kuva pitää rinnastaa runouteen eikä luetteloon.

Epäilemättä ammattimaisesti tehty kuva kertoo usein kerralla enemmän representoimastaan asiasta kuin tuhannen sanan lattea, yksityiskohtainen luettelo samasta asiasta. Mutta kuva pitääkin rinnastaa runouteen eikä luetteloon tai kronologiseen selostukseen. Silloin ollaan oikeiden, hämärien asioiden äärellä. Silloin ollaan mailla, joilla kieliopit tai semioottiset koodit eivät välttämättä päde.

Väitöskirjassaan Harri Pälviranta käyttää todentuntuisuuden (verisimilitude) käsitettä. Omassa tutkimuksessani yritän ymmärtää autenttisuuden käsitettä samassa hengessä: miten jokin tulee todeksi, ja tarkoittaako autenttisuus valokuvassa sitä, että kuva esittää itsensä ulkopuolisen todellisuuden sellaisenaan, vai ehkä sitä, että joku on paitsi nähnyt, myös tehnyt kuvan omilla silmillään, ajatuksillaan ja käsillään? Epäilemättä molempia – esimerkiksi uutiskontekstissa enemmän ensimmäistä, taidekontekstissa enemmän jälkimmäistä. Mainos- tai aikakauslehtikontekstissa jälkimmäinen pätee enemmän, joskin omituisen mutkan kautta, kun tekijänä ei ole yksilö vaan itsestään tietoinen kollektiivi.

Todentuntuisuus ja autenttisuus ovat läheistä sukua runouden tosilauseen käsitteelle. Jos on todella nähnyt ja tuntenut jonkin asian, sen voi kuvata tai sanoa vain tunnustellen tietään yksin, sokkona ja kuurona, eikä lopputuloksella (kuvalla tai lauseella tai musiikilla tai mitä se sitten onkin) ole välttämättä näkyviä (tai kuuluvia) yhtäläisyyksiä jaetun sosiaalisen todellisuuden kanssa. Jos hyvin käy, se nähty ja koettu asia tallentuu ja todentuu jonain onnellisena hetkenä toiselle ihmiselle niin, ettei siitä ole matkalla vähentynyt mitään. Minulle tämä asia avautui taas kerran koko kirkkaudessaan, kun katsoin Hesarin sivulta Tapio Junnon veistosta Häikäistynyt: näin, koin ja tunsin auringon valon sellaisena kuin se oikeasti on. Hesarin artikkelin mukaan Otso Kantokorpi kutsuukin uudessa kirjassaan Junnoa realistiksi.

Taide haluaa tuntua todelta. Kuva ja sana toimivat tässä mielessä samalla tavalla. Se tapa ei voi olla yhteismitallinen, koska siitä on mahdotonta muodostaa toistettavissa ja todennettavissa olevaa lauseketta tai sääntöä. Jotkut kuvat saattavat kertoa enemmän kuin sanallisten selitystensä summa, ja jotkut lauseet kertovat enemmän kuin kymmenentuhatta kuvaa. Silloin, kun asiat ovat kuvassa tai lauseessa kohdallaan, valittu sanomisen tai näyttämisen tapa ja medium on ainoa oikea ja mahdollinen. Otetaan vaikka tämä Matti Kangaskosken runo kokoelmasta Tältä sinusta nyt tuntuu (2012):

Taide haluaa tuntua todelta.

Hyvää huomenta, uusi päivä on sinulle raskas / mutta ei uusi: kun lintu lentää ikkunaan, sinä kohautat olkiasi / kun viimeinenkin Etelä-Kiinan tiikereistä on kuollut insestin / aiheuttamaan stressiin. Kun päivä laskostuu iltaan ja lintu lentää ikkunaan / et kohauta enää olkiasi, nostat jalat väsyneenä ylös ja annat värien tanssia värien yli.

Tunnen tämän. Päivä laskostuu iltaan. Värit tanssivat värien yli. Montako tuhatta maalausta tai valokuvaa tarvittaisiin esittämään tämä asia, tämä näky ja tunne? Niin. Kysymys on älytön. Mutta se kysymys, miten todentuntuisuus eri välineillä ja kielillä ja eri paikoissa ja yhteyksissä rakentuu, on hyvä. Ja ei, siihen ei ole tarkoitus vastata. Sitä on tarkoitus ihmetellä.

6.12.2012