Itä–länsi ja mielensäpahoittajat

PhotoDo:n Itä – Länsi -työpaja on herättänyt ilahtuneen vastaanoton ohessa myös paheksuntaa. Paheksujien mielestä valokuvaajien ja valokuvien pitäisi olla täysin objektiivisia olentoja. Kirjoittaja paheksuu paheksumista jyrkästi.

PhotoDo:n Itä – Länsi -työpaja on herättänyt ilahtuneen vastaanoton ohessa myös paheksuntaa. Paheksujien mielestä valokuvaajat ovat tehneet ennakkoluuloisia kuvia, vaikka valokuvaajien ja valokuvien pitäisi olla täysin objektiivisia olentoja.

Jokainen tietää, että Helsingissä on monenkirjavaa asujaimistoa, monenkirjavia eroavuuksia ja samanlaisuuksia. Jokainen tietää, että kaikki kulttuuritekstit – sanat, kuvat tai sävelet – ovat näkökulmia, väitteitä, rajauksia tai heittoja. Jostain syystä usein kuitenkin käy niin, että valokuvalta odotetaan vain sen kulloinkin ainoan oikean totuuden kertomista. Monia todellisuuksia ei kerta kaikkiaan suostuta suvaitsemaan, kun kyse on valokuvista.

Ei, ei ja vielä kerran ei!

Niinpä nyt esimerkiksi Hesarin verkkokeskustelussa paheksutaan nuoria valokuvaajia siitä, kuinka he eivät kyenneet näkemään todellisuutta vaan sortuivat mustavalkoisiin kliseisiin. Tajusin tänään, että omankin postaukseni lauantailta 25.2. voi tulla lukeneeksi arvostelevana.

Ei, ei ja vielä kerran ei! Jos sanoin, että Noora Sandgrenin puhe samanlaisuudesta teki vaikutuksen, ei se sitä tarkoita, että muut näkökulmat ovat mielestäni vääriä.

Eihän tähän aiheeseen – kaupungin jakautumiseen – edes voi olla yhtä oikeaa näkökulmaa, pipetin pupetti, vaikka pantaisiin tuhat objektiivista valokuvaajaa pitkillä putkillaan sitä etsimään.

Itä – Länsi -työpajassa tutkittiin Helsingin jakautumiseen liittyviä käsityksiä. Haluttiin testata niitä kokeilemalla, onko niiden takana todellisia ilmiöitä vai ei. Tarkoitus oli löytää myös vallitsevasta totuudesta poikkeavia näkökulmia. Valokuvallahan on monta totuutta, muitakin kuin se niin sanottu objektiivinen. Haluttiin pitää hauskaa ja leikkiä ihmisten mahdollisilla ennakkoluuloilla – myös omilla. Näyttää, miten kuva väittää ja huiputtaa. Tarkoitus oli myös näyttämällä kyseenalaistaa vallitsevia käsityksiä ja herättää keskustelua itse aiheesta, mikä onnistuikin.

Mieleen tulee elävästi yhdeksän vuoden takainen aika, kun oma afgaaninaisten arkea  käsittelevä näyttelyni oli esillä Tennispalatsissa. Silloin jotkut paheksuivat kuviani voimakkaasti siitä, että niissä oltiin myös iloisia, vaikka Afganistanissa on sota. Avajaisissa olin ahdistunut kritiikistä ja kysyin paikalla olleelta afgaaninaisten järjestön edustajalta, kokiko hän kuvat loukkaavina. ”En tietenkään”, hän sanoi, ”niissä näkyy yksi todellisuus”.

Oikea tasa-arvo on totta vasta sitten, kun kaikki saavat ja kaikille voi nauraa.

Valokuvissa tuntuu saavan olla vain yksiä totuuksia etenkin, kun on kyse ”toisten” valokuvista. ”Toiset” ovat niitä vähän kaukaisia, vähän pelottavia ja vähän autettavia. Yhdeksän vuotta sitten afgaaninaiset haluttiin suvaita kuoliaaksi, nyt samaa tehdään helsinkiläisille ilmiöille ja ihmisille. Kuulkaa nyt, hyvät mielensäpahoittajat: oikea tasa-arvo on totta vasta sitten, kun kaikki saavat nauraa ja kaikille voi nauraa. Myös valokuvissa.

Näyttely on esillä 25.3. asti Valokuvataiteen museon Prosessi-tilassa.

27.2.2012