Itä–länsi — miltä toivo näyttää?

PhotoDo järjestää Helsingissä valokuvauksen Itä-Länsi -battlen. Interventiossa tutkitaan, miltä kaupunkilainen monimuotoisuus tai eriarvoisuus näyttää tänään. Vuosaarelainen Kirjoittaja on ollut ideoimassa battlea, mutta ei halua sanoa ketkä ovat voittajia ja ketkä häviäjiä.

Helsingissä asuu ihmisiä, jotka eivät ole käyneet kuin omilla kotikulmillaan. Idän lähiöt kasvattavat huonoa mainettaan, lännessä hankitaan tehokkaampia hälytysjärjestelmiä. Maunulan vanhemmat valehtelevat osoitteitaan saadakseen lapsensa maineikkaampaan kouluun. Maahanmuuttajien asuinalueet eriytyvät yhä selvemmin. Tuloerot Helsingin sisällä ovat kasvaneet nopeasti 1990-luvun puolivälistä asti.

Jako hyviin ja huonoihin alueisiin ei enää perustu porvariston ja työväestön kahtiajakoon, mutta syvenee. Osmo Soininvaara päivitti blogissaan Michael Youngin kirjan Meritokratian nousu keskeinen ajatus 2010-luvulle jo vuosia sitten, mutta keskustelu tuntuu voimistuvan kansankuppiloissa vasta nyt. Youngin ajatus olis se, että entinen tiukka jako työväenluokkaan ja omistavaan luokkaan oli vielä lohdullinen siksi, että älynlahjat ja muut geneettiset lahjat jakautuvat ihmisten kesken jossain määrin tasaisesti luokasta riippumatta. Niinpä duunarijoukoista löytyi aina lahjakkaita johtajatyyppejä, jotka sivistivät itseään ja pitivät väkeään ruodussa. Työväenluokassa oltiin ylpeitä työstä ja sille haettiin arvostusta. Aloitettiin luokkataistelu.

Jos kulkee Helsingissä silmät auki, ei voi olla huomaamatta toivottomuutta.

Nyt demarit ovat tehneet itsensä tarpeettomiksi ja luokkaretket ovat olleet mahdollisia monta vuosikymmentä. Uusi jako on syntynyt pätevän sivistyneistön ja kouluja käymättömän porukan välille. Epäpätevät eroavat entisaikojen duunareista siinä, että mitään duunia ei ole. Nämä ihmiset ovat tarpeettomia. Kaikki kynnelle kykenevät liittyvät opiskelemalla sivistyneistöön. Sivistyneistö voi olla aineellisesti hyvinkin köyhää akateemista prekariaattia, mutta ero toiseen kansanosaan ei perustu vain talouteen. Isoon ei-mihinkään-tarvittavaan kansanryhmään ei jää potentiaalia. Köyhyys, toivottomuus ja osattomuus on syvempää kuin koskaan.

Visio on lohduton. Tekisi mieli ajatella, että varmaankin entisaikojenkin porvaristo piti aikansa työväkeä täysin toivottomana sakkina, ja nousivathan ne sieltä kuitenkin. Wahlroosilaiseen visioon talouden luonnonmullistusten armoille heitettävistä häviäjien joukoista, jotka eivät pysty sopeutumaan niin nopeasti kuin maailma muuttuu ja joille yhteiskunnan ja työelämän muutokset voivat olla ”tuskallisia tai ainakin häiritseviä”, ei voi eikä halua 2010-luvun ihminen yhtyä. Mutta kun kulkee Helsingissä silmät auki, ei voi olla huomaamatta toivottomuutta. Ja jotkut kaupunginosat ovat toivottomampia kuin toiset.

Mielikuvilla on tässä iso rooli. Miltä toivo näyttää?

Kaupungin jako on osittain historiallinen: Pitkäsilta on aina jakanut Helsingin valkoiseen ja punaiseen. Vielä 1970-luvulla rakennetuista idän lähiöistä voi ehkä sanoa että niissä asuu duunariperheitä. Nykyjako on ehkä toisenlainen. Rakennetaanko jo tänään tarpeettomien lähiöitä? Sellaisia, joihin asutetaan maahanmuuttajat, työttömät, mielenterveyskuntoutujat ja matalapalkkaiset. Joissa palvelut perustuvat vapaaehtoistyöhön ja jotka eriytyvät muusta kulttuurista ja taloudesta.

Mielikuvilla on tässä iso rooli. Miltä toivo näyttää?

Photo Do:n Itä-Länsi -työpajassa tarkastellaan aihetta valokuvaamalla. Miten kuvassa näkyy se, että Kuusisaaressa ja Lehtisaaressa tienataan kahdeksan kertaa niin paljon kuin Kivikossa? Joukkueet on rakennettu valokuvaajista, jotka mieltävät itsensä itä -tai länsihelsinkiläisiksi. Vastapuolet pannaan itselleen vieraisiin hoodeihin rakentamaan niille julkisuuskuvaa. Työpaja huipentuu kaksintaisteluun, battleen, Valokuvataiteen museolla 23.2.2012. Näyttely on esillä 25.3. asti Prosessi-tilassa.

Odotan hyvää battlea – ja toivon, että kumpikaan puoli ei voita.

12.2.2012