Miten valokuvasta voi puhua? Kuka valokuvassa puhuu? Muun muassa näitä kysymyksiä käsittelemme tämän kirjan kymmenessä esseessä eri näkökulmista ja eri tavoin. Kirjoitan: käsittelemme, ja siihen on hyvä syy. Kirjan tekstit ovat muotoutuneet yhdentoista ihmisen kesken seminaarimuotoisesti yhdessä keskustellen ja työstäen.

Monenlainen yhdessä tekeminen, kollaboraatio, on viime aikoina ollut suosittua niin kuvataiteen kuin kirjallisuudenkin piirissä. Siihen on varmasti paljon syitä, joita on hankala hahmottaa, kun on itse keskellä tapahtumia. Intuitiivisesti voisi ajatella, että kun ympäristöhätätila hävittää maailmasta sankaruuden ja tekee meistä kaikista kollektiivisesti syyllisiä, myös erimuotoisten tosien ja fiktiivisten tarinoiden kertojat, päähenkilöt ja näkökulmat liukuvat kohti yhteisomistajuutta. Tämän kokoelman esseistä yhdessä tekemisen voi toivottavasti aistia siitä, miten tekstit verkottuvat keskenään, keskusteluttavat samoja lähteitä, kuultavat toistensa läpi ja kulkevat rinnakkain kappaleen matkaa siellä täällä.

Kirjoitan: eri tavoin, ja siihenkin on syynsä. Essee on vapaa tekstilaji, jota määrittää oikeastaan ainoastaan se, ettei esseetä aloitettaessa yleensä tarvitse tietää, mihin lopetettaessa päädytään. Toisin kuin tieteellinen artikkeli, essee siis kysyy ennemmin kuin hakee vastauksia ja keskustelee ennemmin kuin väittää. Muodoltaan essee voi olla akateeminen tai journalistinen, mutta se voi myös riistäytyä monin tavoin poeettiseksi ja yhdistellä asiaproosaa, runoa ja kuvaa.

Miten toisen rinnalla pitäisi hänen kivussaan kulkea? Sara Ahmed ehdottaa, että toista voi kuunnella ja koskettaa, ja toisen tuskaa voi verrata omaansa, avautua sille. Tämäkin kuulostaa itsestäänselvyydeltä. Mutta kuinka usein olen malttanut pysähtyä toisen kivun tarkan representaation ääreen ja tieten tahtoen alkanut manata esiin omia kipujani tarkastellakseni näitä kipuja, toisen ja omiani, rinnakkain ja toistensa läpi? Ja – olennainen kysymys tässä tekstissä – mikä ominaisuus valokuvassa, minkälainen valokuva, saisi minut tekemään niin?

Joulukuussa 2014, kun hätäännyin Helsingin Sanomien virheestä Zukin lajinmäärityksessä, tein epätoivoisen eleen: osasuurensin kuvasta linnun hahmon ja jaoin sen sosiaalisessa mediassa. Halusin tietää, mikä linnun tosiasiallinen laji oli, ja jaoin kuvan kysyäkseni sitä muilta, mutta kuvaa suurentaessani huomasin, että isorasterinen, epäselvä lintumöykky näytti eri tavalla todelliselta – läheisemmältä.

Ehkä kuvaan käsittelemisen myötä ilmestyi jotain sellaista, mitä Laura Marks nimittää haptiseksi visuaalisuudeksi. Kun pelkkä optinen havainto etsii kuvasta representaatiota, haptinen katsominen korostaa objektin materiaalista läsnäoloa ja koskettaa.

Onko vastaus kysymykseen faktan, detaljin ja sulkeuman sijasta epätarkkuus, epävarmuus, vastauksettomuus, kiteytymättömyys ja hallitsemattomuus, lepattaminen ja pyrähtely, koska vain niihin jaksan uskoa?