Kansakunnan kasvot

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön virallinen valokuva puhuttaa valokuvaajia. Kirjoittaja muistelee ala-asteen juhlasalin seinää, vertaa valokuvaajia lääkäreihin ja pohtii presidentillisen muotokuvainstituution nykysuuntauksia.

Siinä ne aina olivat, niin korkealla ettei niihin pieni ihminen yltänyt edes koripallolla. Presidentit. Svinhufvudin pistävä katse, Kallion turpeat viikset, Kekkosen eri versiot ja Koiviston ryhdikäs, kekkosenjälkeinen asiallisuus. Myöhemmistä muistan hämmennykseni siitä, ettei Halosella ollut kuvassa laseja päässä kun sillä tavallisesti on.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön uusi valokuva on herättänyt puhetta. Ammattilaiset vaikuttavat huvittuneilta ja tuohtuneilta. Miksi? Eikö se ole ihan tavallinen pärstäkuva?

Tuohtumus johtuu sopimusrikkomuksista, kuten tuohtumukset yleensäkin. Tämänkertainen sopimusrikkomus liittyy valokuvaajien ammattikunnan sääntöihin ja suvereniteettiin. Valokuvaa ei ole teetetty oikealla valokuvaajalla. Kuvan on tehnyt Kokoomuksen verkkoviestinnän suunnittelija Pasi Heiskanen, eivätkä ainakaan parhaillaan Facebookissa taustoja tutkivat ole löytäneet häntä valokuvaajajärjestöjen jäsenlistoilta.

Kuka tahansa saa kutsua itseään valokuvaajaksi.

Valokuvaajan ammatti on sellainen, että kuka tahansa saa kutsua itseään valokuvaajaksi,  rajoitteita ei ole. Emme ole mitään lääkäreitä. Mutta olemme vannoneet - tietoisesti ja tiedostamattamme - tiettyjä valoja, aivan kuten lääkärit vannovat Hippokrateen valansa.

Seuraavassa en esitä omia, kiveen hakattuja näkemyksiäni siitä, miten valokuvia tulee tehdä, vaan hahmottelen yleiskuvaa käynnissä olevasta keskustelusta ja tapahtuneista kupruista.

Vala numero 1: Oikea valokuvaaja valaisee kuvansa kunnolla. Photoshop ei ole valaisuväline. Lamppu tai aurinko on. Oman lehtikuvaajanurani ensimmäinen ammatillinen ohje kuului aikoinaan Ilta-Sanomien valokuvaaja Pentti Nissisen suusta: ”Kun on oikeat valot, ei tule vaikeat olot”.

Tästä seuraa rikkomus numero 1: Niinistön virallisesta potretista näkee heti, että se on ”valaistu” Photoshopilla. Kuva herättää ammattilaisissa huvitusta, kihelmöivää ärtymystä ja virheen korjaamisen halua.

Vala numero 2: Oikea valokuvaaja ei lisää kuvaan mitään eikä poista siitä mitään. Olisi toki kyseenalaista väittää, ettei Svinhufvudin naamasta ole satavarmasti poistettu yhtään näppylää. Mutta kyse onkin historiallisesta asiasta, niin kutsutusta pimiösäännöstä: sen, mitä pystyi tekemään analogisessa pimiössä, saa tehdä tietokoneella. Ei muuta.

Tästä seuraa rikkomus numero 2: Roisi photoshoppaaminen kyseenalaistaa muotokuvan uskottavuuden. Niinistön ja valokuvan välinen yhteys hapertuu, jollei aivan katkea. Norminvastaisesti käsitelty valokuva katsotaan mielikuvaksi, ei muotokuvaksi.

Kulttuurinen rikkomus on se, että kuvaa tekemään valikoitui ei-ammattilainen, joka ei ehkä laskuttanut kuvasta sitä mitä ammattilaisen olisi tullut voida laskuttaa. Valokuvaajien ammattikunnan tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa teko tulee helposti tulkituksi valintana: ammattilaisen työtä ei arvosteta.

Ei-ammattilainen ei myöskään ole tietoinen tai välitä ammattikunnan säännöistä. Kuva on tehty joidenkin muiden normien ja sääntöjen mukaan. En osaa sanoa, mihin genreen se sijoittuu. Genrehäiriö on sen verran pieni, että sitä on vaikea hahmottaa. Se on kuitenkin mututasolla selvä ja liittyy hyvän maun käsitteeseen.

”Kun on oikeat valot, ei tule vaikeat olot.”

Rafael Wardin maalaama muotokuva Tarja Halosesta herätti aikoinaan kuohuntaa, koska ei ollut figuratiivinen. Kuva ei näyttänyt Haloselta, mutta oli taiteellisesti erittäin korkeatasoinen ja vangitsi Halosen essenssin, mikä on ihan eri asia kuin näköisyys. Se, miten Halosen essenssi näkyi Wardin kuvassa, on monimutkainen kulttuurinen mekanismi, jota ei ehkä voi selittää auki, ei ainakaan tässä. Halosesta tehtiin myös outlaw-muotokuva, joka edusti figuratiivisuutta. Se ei kuulunut taiteen kaanoniin, sen katsottiin edustavan huonoa makua. Muotokuvien eriytyminen oli linjassa luokkajaon ja siihen monimutkaisesti liittyvän kulttuurisen eriytymisen kanssa. Halonen valitsi korkeakulttuurin, mitä mahtaa valita Niinistö?

Niinistön uusi valokuva ei helposti tai ainakaan vielä kuulu presidenttimuotokuvan kulttuuriseen kaanoniin sikäli, ettei se ole ammattimaisesti tehty. On tehty valintoja niin sanotun hyvän maun ja niin sanotun huonon maun välillä. Samalla tavalla presidentinvaaleissa Niinistön kannatuslaulu edusti monen mielestä huonoa makua ja Haaviston tukikonsertti hyvää. Makuasiat ovat makuasioita, mutta ehkä tällaisen analogian nyt voi vetää. Uusi presidenttipotretti on Kurre siinä missä ”oikein tehty” potretti olisi Ultra Bra.

Vastakkainasettelujen aika ei taaskaan ole ohi.

17.4.2012