”Eeva Kilpi ja Kaiho Nieminen ovat kirjailijoita, joiden tekstit ovat vuosikymmenien varrell kertoneet suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen muutoksista. Kun sain tehtäväkseni valokuvata heidät, tajusin, että en itse ole edes elänyt aikana, jona heidän kirjojaan ei ole ollut. Kunnioitukseni heitä kohtaan on valtava. Niin kauan kuin muistan, vanhat kirjailijat ovat edustaneet minulle äärettömintä mahdollista henkistä suuruutta.

Otin siis tehtäväni vastaan suurena kunniana. Mutta minä en ole Yousuf Karsh. Olen epäilevä ihminen. Epäilen paitsi valokuviin taianomaisesti kätkettyjä todellisuuksia, myös realistist romaania, eheitä, psykologisesti perusteltuja henkilöitä ja suurten taiteilijoiden erityisiä kykyjä.

Olen lukenut jostain, että kukaan ei oikeasti tiedä, oliko Jean Sibelius Karshin kuvattavana ollessaan syvissä ajatuksissa vai oliko vanha mies kenties nukahtanut.”

Kirjailija kuvassa on laaja tietoteos WSOY:n kirjallisuussäätiön kirjailijamuotokuvista. Kirja kirjoittajina ovat taiteentutkijat Maija Koskinen, Erkki Anttonen, Derek Fewster, Timo Huusko, Ville Hänninen, Outi Järvinen-Harvilahti, Tarja Kekäläinen ja Anu Utriainen. Hannu Raittila, Anja Snellman ja Jari Tervo kirjoittavat muotokuvan kohteena olemisestaan, Rosa Liksom ja Hanna Weselius puolestaan kuvan tekijän näkökulmasta. WSOY:n kirjallisuussäätiön puheenjohtaja Kai Häggman kirjoittaa WSOY:n kirjallisuussäätiö perustamisesta ja myöhemmistä vaiheista, FT Hanne Selkokari Yrjö A. Jäntistä taiteen keräilijänä.

Kirjoitin teokseen miniesseen ”Kolme valotusta”, jossa pohdin muotokuvaamisen
mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Kuvasin itse kokoelmaan muotokuvat Eeva Kilvestä ja Kaiho Niemisestä, ja kirjoitan myös noista kuvaussessioista.

”Lopulta pääsemme ulos, kävelemme niin syvälle metsäntynkään kuin voimme. Sillä on jalassa punaiset kumisaappaat, joita yritän saada näkymään mutta en kunnolla saa ja jätä ajatuksen, pyörin ja skannaan ympäriinsä maisemaa, pelkään ettei tästä metsästä löydy enää mitään mihin tarttua. Miksen päättänyt tehdä valoilla, rakentaa sisälle studiota, sulkea pois kaiken mikä on epävarmaa, voi minua, voi meitä, niin miksi? Siksikö, että Anders Petersen on sanonut että epävarmuus on ainoa kiinnostava asia ihmisessä ja olen samaa mieltä vaikka se
sattuu. Tulemme pois metsästä. Pihalla oven edessä on auto, ajattelen Naisen päiväkirjaa, siinä se kertoo ajaneensa maalle autolla koiran kanssa. Oliko se tämä auto? Pyydän sitä nojaamaan autoon, auto on vanha, ei kulje, eikä ole nyt koiraakaan, se sanoo, ja sitten se
pyytää minua lainaamaan huulipunaa, minä lainaan, ja se nojaa auton oveen ja huoka ja tuuli tarttuu sen valkoisiin kiharoihin.”