Voiko va­lo­ku­vaa­mal­la ky­see­na­lais­taa it­se­ään ja aset­tua en­tis­tä tasa-ar­voi­sem­paan vuo­ro­pu­he­luun mui­den la­jien ja maa­il­man kans­sa?

Ka­na­ri­an­saa­ril­la meri on asuu­rin­si­ni­nen. Vuo­ris­toi­set nä­ky­mät ovat hui­kai­se­via, kau­pun­ki­mil­jööt vä­rik­käi­tä, ruo­ka-an­nok­set niin hou­kut­te­le­via, et­tä ne voi so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa nä­ke­mis­tään mat­ka­ku­vis­ta suo­ras­taan hais­taa.

Tu­ris­ti­ku­vis­ta syn­tyy yleis­kä­si­tys pai­kan luon­tees­ta. Ku­va­mo­sai­ik­kia tar­kas­tel­les­sa huo­maa, et­tä ai­heet ja yk­si­tyis­koh­dat tois­tu­vat. Mil­jar­di ih­mis­tä ku­vaa sa­man pai­kan vä­hän eri va­los­sa, vä­hän eri kul­mas­ta. Tä­män maa­il­man­laa­jui­sen ri­tu­aa­lin jär­jel­li­syy­den ja ym­pä­ris­tö­vai­ku­tus­ten poh­ti­mi­nen sat­tuu pää­hän.

Vii­me tal­ve­na löy­sin it­se­ni is­tu­mas­ta kal­li­o­sy­ven­nyk­ses­sä Gran Ca­na­ri­an Playa del Cu­ras­sa. Olin len­tä­nyt täl­le paah­tei­sel­le vuo­ren­rin­teel­le vii­den­tu­han­nen ki­lo­met­rin pää­hän ko­toa. Mik­si juu­ri tä­hän? Ker­ryt­tä­mään muis­to­je­ni va­lo­ku­va-al­bu­mia? Ei­kö maa­il­mas­sa ole jo tar­peek­si ku­via?

Kal­li­on kyl­jes­sä mie­tin, oli­si­ko tääl­lä jo­tain, mitä en ku­vit­te­le jo näh­nee­ni. Voi­si­ko kat­seen suun­taa kään­tää: mil­jar­di ih­mis­tä ei ku­vai­si­kaan yh­tä asi­aa, vaan yk­si ih­mi­nen mil­jar­dia? Pää­tin tar­ken­taa kaik­keen enin­tään sent­ti­met­rin mit­tai­seen. Aloi­tin pik­ku­ki­vis­tä ja ki­tu­li­ai­den piik­ki­pen­sai­den ku­kin­nois­ta. Sit­ten löy­hen­sin sen­tin sään­töä ja an­noin as­so­si­aa­ti­on kul­jet­taa. Mat­kan päät­teek­si ko­ko­sin ja ja­oin al­bu­min, jon­ka nimi on Glo­bal Scale. Sii­nä on ku­via yök­kö­ses­tä lam­pus­sa, bou­gain­vil­le­oi­den ani­lii­nin­pu­nais­ten leh­tien suo­jaa­mis­ta val­koi­sis­ta ku­kin­nois­ta, hä­mä­hä­kin­sei­teis­tä, ru­ti­kui­va­na hal­kei­le­vas­ta maas­ta ja puis­ta pu­don­neis­ta va­ha­pin­tai­sis­ta leh­dis­tä.

Ja kas­vi­huo­neen suo­ja­muo­vin läpi po­rot­ta­vas­ta kes­ki­päi­vän au­rin­gos­ta ja kuus­ta, joka lois­taa vuor­ten pääl­lä kuin ho­pe­a­ko­lik­ko.

Mit­ta­kaa­va­seik­kai­lu aut­toi mik­si-ky­sy­myk­sen neu­vot­to­muu­des­ta eteen­päin, ky­sy­mään mi­ten. Mi­ten voi­sin suh­tau­tua maa­han ja maa­il­maan vä­hem­män koh­tuut­to­mas­ti? Kat­so­mal­la lä­hel­le. Tut­ki­mal­la asi­oi­den vä­li­siä suh­tei­ta. Kun­ni­oit­ta­mal­la it­se­ä­ni pie­nem­piä eli­öi­tä ja seg­ment­te­jä. Huo­maa­mal­la nä­kö­kul­ma­ni ra­jal­li­suu­den: ih­mis­sil­mil­lä kuu ja au­rin­ko näyt­tä­vät tai­vaal­la pie­nil­tä, vaik­ka ovat val­ta­via, kä­sit­tä­mät­tö­miä. Maa­pal­lo, jol­la kä­ve­len, on iso ki­vi­mu­rik­ka.

Pit­kin vuot­ta olen lu­es­kel­lut tai­tei­li­ja-tut­ki­ja Jo­an­na Zy­lins­kan te­os­ta Non­hu­man Pho­tog­rap­hy (2017). Sii­nä luo­daan ajat­te­lua, jon­ka kes­ki­ös­sä ei ole ih­mi­nen vaan eri­lai­set pro­ses­sit ja ge­o­lo­gi­nen syvä ai­ka. Zy­lins­kan mu­kaan va­lo­ku­vaa­mal­la voi ky­see­na­lais­taa it­se­ään ja aset­tua en­tis­tä tasa-ar­voi­sem­paan vuo­ro­pu­he­luun mui­den la­jien ja maa­il­man kans­sa.

Seu­raa­vak­si en et­si sen­tin mit­tai­sia asi­oi­ta Ka­na­ri­al­ta. Voin ku­va­ta nii­tä tääl­lä. Ko­ti­ran­nal­la­ni Hel­sin­gis­sä nii­tä on niin mon­ta, et­tei elä­mä­ni ai­ka rii­tä kaik­kien ku­vaa­mi­seen.

(Jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 7/2019)