Kirjoittaja säikähtää ihmisen kasvoja ja kertoo neljä tarinaa uhriuttamisesta ja objektivoimisesta valokuvassa.

Sunnuntaiaamuna 4.1. käänsin Hesarin sivua ja näin Maria Muteten poltetut kasvot. Vedin syvään henkeä. Mieleen tuli yhtä aikaa niin monta kysymystä, etten saanut niistä heti selvää. Mitä on tapahtunut? Miksi tämä kuva on lehdessä? Miksi me emme koskaan näe silvottuja ihmisiä, ja miksi usein haluamme suojautua heidän kuviltaankin? Ja sitten ne suuremmat kysymykset: millainen ihminen on ihmiselle ja miten Maria Mutete on kuitenkin kaunis.

Aihe on niin laaja, etten edes yritä ahtaa sen kaikkia aspekteja yhteen lyhyeen blogitekstiin. Otan tässä esiin neljä muutaman vuoden sisällä eri medioissa julkaistua kuvaa, joissa sekä kuvattu että kuvaaja ovat olleet naisia, ja avaan lyhyesti joitain niissä ja niistä käydyissä keskusteluissa näkyviä vallan mekanismeja. Jatkukoon keskustelu.

Valokuvaa ei oteta, vaan se tehdään.

Kun ihmisestä tehdään kuva ja julkaistaan se mediassa, rakennetaan käsitystä sekä yksittäisestä ihmisestä että ihmisryhmästä, jota hän edustaa. Yksi naisen kuvaan mediassa liittyvä keskustelu on keskustelu naisen passivoivasta esittämisestä: objektivoinnista ja uhriuttamisesta. Objektivoiva kuva esittää naisen korotettuna uskonnollisten tai eroottisten kliseiden avulla. Uhriuttava kuva taas esittää naisen osana ihmismassaa ja ihmisen maailman kauheita tapahtumia, nimettömänä ja voimattomana. Uhriuttamisen ja objektivoimisen mekanismit kietoituvat toisiinsa monimutkaisella tavalla. Molempia esittämisen tapoja voi arvioida kriittisesti ja sanoa, että kuvassa nainen esitetään halun, toiminnan, vallankäytön tai näiden kaikkien kohteena – ei aktiivisena toimijana.

Valokuvaa ei oteta, se tehdään.

Miten sitten tulisi lähestyä kuvaa naisesta, jonka kasvot on tuhottu mutta joka hymyilee ryhdikkäänä kauniissa valossa? Kun Jodi Bieber voitti World Press Photon 2010, hänen kuvaansa Bibi Aishasta kritisoitiin objektivoimisesta. Bieber oli halunnut näyttää Bibi Aishan arvokkaana ja kauniina ihmisenä, ja tarinaan liittyy se, että Bibi Aisha pääsi Yhdysvaltoihin kasvojen korjausleikkaukseen. Kritiikkiin Bieber vastasi: ”Te istutte nojatuolissa yliopistossa ja hänellä ei ole nenää. Pitäisikö minun näyttää hänet itkemässä ja ilman korviakin?”

Vuosi sitten myös Meeri Koutaniemi julkaisi Helsingin Sanomissa kuvia naisen silpomisesta. Hänkin sai kritiikkiä. Jotkut sosiaalisen median keskustelijat olivat sitä mieltä, että mustavalkoiset kuvat olivat liian estetisoituja. Objektivoinnista en muista kenenkään sentään puhuneen. Koutaniemeä moitittiinkin enimmäkseen naisen passivoivan esittämisen toisesta ääripäästä, uhriuttamisesta. Oliko pakko mennä kuvaamaan tätä hirveää inhimillistä onnettomuutta tällä tavalla? Kysyttiinkö tytöiltä lupaa? Miksi heidän kulttuurinsa muita aspekteja ei esitetty? Kritiikki ja puolustuksia perusteltiin päällekkäisillä, limittäisillä, osittain samoilla argumenteilla. Suomen Unicef tuomitsi kuvien julkaisemisen, mutta myöhemmin Saksan Unicef palkitsi reportaasin.

Kolmas tapaus tuli esiin viime syksynä, kun Sara Naomi Lewkowicz voitti WPP:n kuvilla, joissa naista paiskotaan omassa keittiössään oman lapsensa nähden. Tämä tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten nainen voidaan metaforisesti silpoa mediassa myös silloin, kun hän ei ole kuvan kohde vaan kuvan tekijä. Näin tapahtui Meeri Koutaniemellekin. Lewkowiczin kohdalla kovin debatti käytiin siitä, olisiko hänen pitänyt auttaa lasta vai tehdä tilanteesta kuva. Vaatimus valokuvaajan ylivertaisesta etiikasta ja reaktiokyvystä liittyy vanhaan sankarikuvaajamyyttiin, enkä osaa sanoa, mätkitäänkö valokuvakeskusteluissa yleensä enemmän mies- kuin naispuolisia kuvaajia. Historiallisesti sankarikuvaajat ovat olleet miehiä, ja heihin on kodistettu kovaakin kritiikkiä. Olisiko miespuoliselta kuvaajalta odotettu tässä tapauksessa lapsen pelastamista niin paljon kuin naispuoliselta? En tiedä. Sara Naomi Lewkowicz oli joka tapauksessa todellinen supersankari, koska hän sekä varmisti että lapsi pääsi turvaan että voitti maailman arvostetuimman kuvajournalismikilpailun.

Objektivoiko valkoisena loistava hymy Muteten?

Miten Laura Ojan kuva Maria Mutetesta on nyt otettu vastaan? En löydä sosiaalisesta mediasta isoja debatteja. Ainakaan Oja ei ole kuvaustilanteessa joutunut arpomaan, pitäisikö hänen pelastaa Mutete vai kuvata häntä. Mutta entä hymy? Objektivoiko valkoisena loistava hymy Muteten? Miten pahasti naisen on oltava silvottu, että kukaan ei voisi edes teoriassa syyttää kuvaa ja kuvaajaa objektivoimisesta?

Entä uhriuttaminen? Näyttääkö Maria Mutete uhrilta? Jos näyttää, se ei johdu kuvaamisen tavasta vaan siitä, mitä Mutetelle on tapahtunut, minkä uhri hän todellakin on ollut. Kasvojen polttaminen ja Muteten kärsimys tulee esiin Meri Valkaman tekstissä, kuvassa näkyy päällimmäisenä selviytyminen. Onko se oikea tapa kuvata Maria Mutete?

Entä kuvan julkaiseminen? Siitäkään en löytänyt debattia, vaikka olisin voinut veikata että joku hermostuu joutuessaan katsomaan kuvaa. Helsingin Sanomien Facebook-sivulla jutun keskusteluhäntä saa ensin uskonnollisia sävyjä ja yltyy sitten aika nopeasti kinasteluksi siitä, kummat maailmassa kärsivät enemmän, naiset vai miehet. Yksi kommentoija kirjoittaa: ”On julmaa mitä tuolle naiselle on tapahtunut, mutta missä ovat näistä kertomuksista aina ne miehet ja pojat? Harvassa jutussa kerrotaan siitä kuinka heitä ammutaan kuoliaaksi pahimmillaan kuin koiria ja kidutetaan ihan samoin, heillä ei yleensä ole edes mahdollista paeta koska silloin heidät teloitetaan sotilaskarkureina. Koska heidän kertomuksistaan ei synny samanlaista draamaa, ja luulen että mistään ei edes löydy niitä miehiä jotka voisivat kertoa ihan suoraan miten traumauttavaa sota voi olla - koska he menettäisivät kasvonsa muiden silmissä ja olisivat pelkureita. On tosiaankin tärkeää että kerrotaan totuus, se karmeakin, mutta vielä tärkeämpää olisi se että kerrottaisiin se koko totuus, ja myös niiden miesten näkökulmasta että mitä he joutuvat kokemaan.”

Olisiko ratkaisu siis se, että myös miehet silvottaisiin mediassa? Että heidätkin uhriutettaisiin ja objektivoitaisiin? Minulla ei ole tähän vastausta. Olisiko ehkä hyvä puhua uhriuttamisen ja objektivoimisen sijaan neutraalimmin inhimillisen hädän ja heikkouden näyttämisestä? Uskon, että on syytä pyrkiä pyrkiä käsittelemään naiset ja miehet sekä kuvattuina että kuvaajina samalla tavalla. On syytä pyrkiä purkamaan sekä visuaalisen kulttuurin että journalistisen toimintakulttuurin sukupuolittuneita rakenteita. Kuvattavasta maailmasta puhumattakaan.

Olisi hyvä myös opetella keskustelemaan. Mitä tarkoittaa se, että tähänkin tärkeää ihmisoikeuskysymystä käsittelevään juttuun ja kuvaan liittyvä keskustelu ajautui nopeasti kahden sukupuolen väliseen kilpailuun? Entä mistä olisi puhuttu, jos kuvassa olisi ollut Yosef Mutete?

6.1.2015