Miksi kuka tahansa ei ole kuka tahansa, kun puhutaan suomalaisten huippupoliitikkojen valokuvista?

Suomen Kuvalehti julkaisi muutama viikko sitten Sakari Piipon valokuvasarjan poliitikoista valtioneuvostossa. Osa kuvista oli aikaisemmin julkaistu Raymond-lehden portfoliopalstalla, mutta vedetty pois valtioneuvoston viestintäjohtaja Markku Mantilan toivomuksesta. Valokuvaaja Piipolle valtioneuvoston kanslia oli lähettänyt postissa seuraavan viestin:

”Kanslia kieltää tällä kirjeellä ja yllä mainituilla perusteilla julkaisemasta virkasuhteesi aikana kuvaamiasi valokuvia missään muodossa tai millään viestintävälineellä.”

SK:n haastatteleman Mantilan mukaan Piipon kuvat ovat ”loukkaavia ja kiusallisia” niille, jotka niissä esiintyvät, ja siksi niiden julkaisemista ei pidetty sopivana.

Kuvien kieltämisen yrityksestä syntyi kohu, syystäkin. Journalisti-lehden jutun mukaan Sakari Piippo säikähti valtioneuvoston viestiä perinpohjaisesti ja kyseenalaisti kuvansa ja toimintansa valokuvaajana. Hän itse ei ollut ajatellut, että kuvat aiheuttaisivat mitään pahaa kenellekään. Valtioneuvoston linja oli kuitenkin häkellyttävän kova: kanslian juristien mukaan Piippo voisi saada syytteet virkavelvollisuuden rikkomisesta. Myös yksityiselämän suojan rikkomisesta oli puhetta. Valtioneuvoston kanslia pyrki saamaan Piipon kanssa aikaan sopimuksen, jonka mukaan poliitikot ”epäedullisessa valossa” esittäviä kuvia ei saisi enää julkaista ilman kanslian lupaa. Piipolla olisi oikeus julkaista vain sellaisia kuvia, joista henkilöitä ei tunnistaisi.

Keskustelu Piipon kuvien ympärillä kuumeni. Mistä oikeastaan keskusteltiin? Asiasta bloganneen Tampereen yliopiston professori Janne Seppäsen mukaan kuvat eivät asettaneet hallituksen politiikkaa tai ministereiden pätevyyttä kyseenalaiseksi. Jotkut olivat omalla tavallaan sympaattisia. Seppäsen mukaan ne eivät olleet missään nimessä poliittisesti vaarallisia, ennen kuin valtioneuvoston kanslian viestintä onnistui tekemään niistä sellaisia. JournalistinManu Marttinenkin kysyi kommentissaan, mitä pahaa nämä kuvat voisivat kenellekään aiheuttaa.

Niin, mitä?

Journalistin haastatteleman Markku Mantilan mukaan moni henkilö näyttää Piipon kuvissa ”kauhealta – suorastaan hirviöltä.” Mantila jatkoi: ”Osa kuvista on sellaisia, että ne esittävät kohteen ovat hyvin nolossa valossa, ne ovat täysin asiattomia. Suorastaan räävittömiä. Meistä jokaisen saa, kun sopivasti kuvaa, näyttämään vaikka miltä.”

Mantilan viimeinen lause on vaivannut minua koko tämän kohun ajan. Mistä siinä on oikeastaan kyse? Jos Mantilakin tietää, että meistä jokaisen saa, kun sopivasti kuvaa, näyttämään vaikka miltä, niin mikä tässä on ongelmana? Kun kerran medialukutaitoisina ihmisinä tiedämme, että meistä jokaisen saa näyttämään vaikka miltä, niin miksi emme voi katsoa tuttujen poliitikkojemme kuvia ja todeta että no, Rehulan Juhahan se siinä, hauskasti kuvattu ja kielen alla jänne kuten minullakin?

Kun näin Piipon kuvat ensimmäisen kerran, ajattelin että ovatpa ne hauskoja ja hellyttäviä, inhimillisiä. Ensimmäisenä mieleen tuli amerikkalainen valokuvaaja Bruce Gilden, joka on ikuistanut kaikenlaisia ihmisiä samantyyppisellä salamatekniikalla kuin Piippo. Gildenin kuvissa näkyy enimmäkseen yhteiskunnan laidoilla keikkuvia ihmisiä, mutta myös newyorkilaisia bisnesmiehiä ja turkisrouvia. Kaikki näyttävät kamalalta. Se on yhtä aikaa hauskaa ja surullista, kuten ihmisenä oleminen tyypillisesti on.

Toinen kuvaaja, joka Piipon työstä tulee mieleen, on ruotsalainen Anders Petersen, joka on 1960-luvulta asti tallentanut omintakeisella tyylillään erilaisia ihmisiä, hänkin enimmäkseen marginaalissa eläviä. Petersenin kuvat ovat ahdistavia ja kauniita, niitä tutkimalla voi tosiaankin todeta että kaikennäköisiä meitä on ja kaikenlaista kasvojemme alla olevien kallojen sisällä olevissa aivoissa varmasti liikkuu.

Lens Culturen haastattelussa Petersen sanoo, että valokuvaajan ei pidä piiloutua välineensä kulttuuristen sääntöjen, ”valokuvaajuutensa”, taakse vaan pyrkiä olemaan nöyrä ja rehellinen kuvattaviensa edessä, ”niin alasti kuin mahdollista”. Pitää kuoria pois kaikki tuttu ja turvallinen, olla ujo ja peloissaan. Petersen sanoo, että ihmiset ovat päästäneet hänet kuvaamaan itseään niin läheltä koska kokevat, että tuota valokuvaajaparkaa täytyy auttaa. ”Kaipaan ihmisten lähelle, en halua olla yksin”, sanoo Petersen ja jatkaa: ”Olen viaton. Olen viattomampi nyt kuin 20 vuotta sitten.” Petersen muistuttaa lausunnossaan Sakari Piippoa, joka ei voinut aavistaa että jonkun mielestä hänen kuvansa voisivat vahingoittaa jotakuta.

Kun Markku Mantila sanoo, että meistä jokaisen saa, kun sopivasti kuvaa, näyttämään vaikka miltä, hän kuitenkin samassa yhteydessä antaa ymmärtää että on olemassa joukko ihmisiä, joita ei saa kuvata kuin meistä jokaista, siis jokaista muuta, koska heitä se vahingoittaa, ja ammattimaisesti toimivan valokuvaajan tulisi ymmärtää tämä. Kuuluvatko suomalaiset poliitikot sitten johonkin perustavanlaatuisesti erilaiseen ja erisääntöiseen kategoriaan ihmisinä kuin Gildenin bisnesmiehet tai Petersenin kipeät juopot ja hullut?

Kuuluvatko?