Kirjoittaja tunnustaa, että on lopettanut taistelun pölyä vastaan, ja kiittää valokuvia avusta epäuskon hetkinä. Kirjoitus on rakkaudesta valokuviin kertovan tilinteon ensimmäinen osa.

Kymmenen vuotta sitten muutin taloon, jossa asun. Talo oli juuri rakennettu, ja kaikki asukkaat muuttivat sisään samana päivänä. Olimme onnekkaita. Kylpyhuoneissa oli järkyttävän valkoiset kaakelit, eikä jääkaappeja ollut käyttänyt kukaan ennen meitä. Parvekelasit nitkuivat uutuuttaan. Mihinkään ei olisi tohtinut koskea, oli niin täydellistä.

Yksi virhe oli kuitenkin tapahtunut. Talon kaikki uudet linoleumilattiat oli unohdettu  vahata. Niinpä olen nyt elänyt kymmenen vuotta asunnossa, jonka lattiaan on syöpynyt jokainen sille koskaan pudonnut mehutippa. Jokainen tuolinjalan raapaisu on piirtynyt tarkasti paikoilleen. Kaikissa kohdissa, joissa on joskus ollut matto, on nyt vaihtelevan värinen, suorakaiteen muotoinen muisto. Lattia on normaalien mittapuiden mukaan kauhean näköinen. Olen vuosia haaveillut uudesta puulattiasta, jonka täydellisessä maailmassa asentaisin linoleuminraadon päälle ja tulisin onnelliseksi.

Viime aikoina olen huomannut haaveen unohtuneen. En enää halua uutta lattiaa. Tarkkailen parvekkeen oven viereen pinttynyttä raa'an umbran sävyistä läiskää ja lattialistasta hilseilevää maalia. Materiaaliin tuntuu yhtäkkiä pätevän sama ajatus kuin ruokaan. Mummoni ei olisi tiennyt mistä keittiöni ikilevy on tehty eikä tunnistanut ruiskumaalattuja ikkunanpokiani puuksi. En minäkään tiedä enkä tunnista. Materiaaleista järjettömin on muovi. Sitä on muka helppo pitää puhtaana. Mutta se ei ole totta. Muovia ei saa puhtaaksi millään, eikä mikään tässä maailmassa näytä niin toivottomalta kuin vanha muovi.

Haluan nähdä, miten pöly asettuu paikoilleen ja muuttuu hitaasti väriksi.

Lämpimämmissä maissa on kivilattiaisia kaakelikeittiöitä, jotka eivät mene liasta pilalle vaan patinoituvat ja joista voi kävellä paljain jaloin suoraan yrttipuutarhaan. Isolla rahalla voisi täältäkin ostaa hirsitalon, joka vain paranee vanhetessaan ja jota kaikki kadehtivat. Mutta nyt on niin, että en tarvitse niitä. En halua mitään. Pidän sen muovin, joka pidettävä on. Otan tämän nöyrän linoleumin joka minulle on annettu. Haluan nähdä, miten pöly leijuu auringossa, asettuu paikoilleen ja muuttuu hitaasti väriksi. En halua vaikuttaa siihen. Haluan vain katsoa, millaiseksi se tulee.

Astioita on niin paljon, etten tarvitse enää yhtään uutta. Katson kun lempikuppiin jää teen ja kahvin värit ja peukalon jälki. Äiti antoi verhot, jotka kestävät kauemmin kuin elän. Vaatteiden hankkimisen voi lopettaa. Kulunut musta on hyvä harmaa. Puhki hiutunut puuvilla on pehmeää. Silkki menettää värinsä kauniimmin kuin mikään. Valkoista ei tarvita.

Pesen elämältä saamiani kaakeleita vedellä ja harjalla. Katson jokaista harjanvetoa, seuraan miten pinnan väri muuttuu. Silitän makuuhuoneen seinän kuprua, josta rappaus on saanut pudota. Keväällä kannan hillittömästi kasvaneet viherkasvit betoniparvekkeelle ja näen, miten ne ovat talven mittaan pudotelleet lehtiään ja multiaan huoneeseen. Avaan ovet ja ikkunat. Mitä minä tässä taistelen, kun lopulta lupiinit voittaa kaiken.

Tällaista olen ajatellut, ja on iloista nähdä että muutkin ajattelevat. Viimeksi luin Hesarista Paavo Järvensivusta, talouskulttuurin tutkijasta, joka bloggaa degrowthista ja kyseenalaistaa omakohtaisesti jatkuvan kasvun. Mutta vaikka miten varma tästä olisi, tulee vaikeita hetkiä. Kotinurkilla on lähiöarkkitehtuuria eikä mitään jylhiä korpia joissa downshiftata ylevästi. Ja sitten muut ihmiset. Minäkin joudun pätemään tilaisuuksissa, joissa monilla on päällään uudet vaatteet ja merkkihajuvettä. Kutsun myös kotiini ihmisiä, jotka eivät ehkä joutohetkinään harrasta pölyhiukkasten katselua. Silloin alan epäröidä.

Valokuvaamalla voi poistaa epäonnen maisemasta.

Epäilyksen selättämiseen tarvitaan valokuvia. Kun otan kameran ja valokuvaan kotini yksityiskohdat eri kulmista, kaikki muuttuu. Voin ihailla kotia, joka ei näytä omaltani. Perityt, saadut ja löydetyt huonekalut kylpevät kevättalven valossa. Pölyä ei näe. Esineet, joita en muuten edes huomaa, tulevat merkityksellisiksi. Tuommoinenkin maljakko minulla on, mistä se onkaan tullut, onpa kaunis. Notkuva kirjahylly näyttää siltä että se on täynnä viisaita kirjoja, ei siltä, että se on viisitoista vuotta vanha ja kaatumaisillaan. Minunko elämäni! Muratin kuivuneet versot! Riitelevät, nuhjaantuneet lapset sohvalla näyttävät kuvissa pelkästään ainutkertaisilta. Housunpolvien paikat näyttävät juuri siltä kuin ehdottomasti täytyykin. Nyppyjä ei ole. Tavalliset appelsiinit pöydällä ovat oranssi.

Valokuvaamalla voi poistaa epäonnen myös maisemasta. Vuosaareen rakennettiin aikoinaan tornitalo, joka mereltä katsottuna tärvelee koko rannikon monen kilometrin matkalta. Istuin veneessä maani myyneenä, kunnes yksi viisas ihminen vieressäni totesi: No, onneksi on Photoshop.

Tämä on ensimmäinen syy, miksi minä rakastan valokuvia.

22.2.2013