Mistä puhutaan kun puhutaan ihmisten valokuvaamisesta?

Valokuvaaminen on täynnä monitahoista vallankäyttöä, josta puhuminen on sotkuista ja vaikeaa. Kirjoittaja lähestyy tätä sosiaalitieteiden ja kulttuurintutkimuksen keskeistä kysymystä muutaman konkreettisen esimerkin kautta, mutta ei toki väitä, että asia näillä puheilla ratkeaisi.

”Tule maailma, jossa sankarikuvaajat syöksyvät ilmoittautumatta säikähtävien johtajien huoneisiin! Nouse aamu, jona pakolaisnaiset kampaavat ja siivoavat ja kutsuvat median!”

Noin kirjoitin Vihreään Lankaan vuonna 2005. Olin tuolloin tehnyt havainnon, että ihmisiä kuvataan mediassa tyypillisesti kolmella tavalla: niin, että kuvauksen kohde yllätetään, napataan kuvat nopeasti ja julkaistaan ilman kuvatun henkilön nimeä. Tai niin, että kuvattava ehtii koota itsensä ja ruveta pönöttämään, koska pönöttäminen on ihmislajille kulttuurista riippumatta tyypillinen tapa esittää itsensä valokuvassa ja siinä mielessä eräänlainen ihmisoikeus.

Pönöttäminen on eräänlainen ihmisoikeus.

Tai sitten niin, että kuvaaja ja kohde sopivat yhdessä, millaiseen leikkiin ryhtyvät, ja toteuttavat suunnitelmansa yhteistyössä, jolloin lopputuloksena voi olla hyvinkin erikoisia potretteja.

Kuvitetaan edellinen: ensimmäistä tyyppiä edustaa vaikkapa Steve McCurryn kuuluisa afgaanityttökuva 1980-luvulta ja sen lukuisat seuraajat. Pakolaisnainen on kuin saalis: herkästi karkaava ja arvokas. Toista tyyppiä edustaa mikä tahansa perinteinen, poseerattu valokuva jonkun ihmisryhmän edustajista miljöissään. Kolmas tyyppi on yleinen länsimaisissa populaarimedioissa: kuvattavalle on yhdessä valittu joku rooli, joka sitten kuvissa hienosti esitetään.

Nuo kolme henkilökuvaamisen lähestymistapaa ovat valokuvaajan hallinnassa. Neljäs kategoria, Limoviikunamies, kääntää valtasuhteet toisinpäin: siinä yritysjohtaja tai muu vaikuttaja tulee myöhässä kuvauspaikalle toimiston limoviikunan viereen kolmeksi minuutiksi ja asettuu kuvaan juuri niin kuin tahtoo. Kuvaaja kuvaa kravattia pitkin ylöspäin, ja pelko valaisun epäonnistumisesta juoksee hikenä selkäruodossa. Näitäkin näkee kaikenlaisissa medioissa, on helppo panna silmät kiinni ja kuvitella kuva.

Näiden ulko- ja yläpuolella ovat sitten muut valtasuhteet: julkaisevat tahot, ansaintalogiikat, vallitsevat kulttuuriset normit ja niin edelleen. Valokuvaaja ja kuvattava ovat monesti lopulta aika pieniä tekijöitä isossa kuviossa. Isot, jatkuvassa muutoksessa olevat kuviot ohjaavat sitä, miten ketäkin voidaan kuvata, miten mistäkin puhua.

Voisiko nauraminen merkitä yhdenvertaisuutta?

Aikaisemmassa postauksessani (27.2.) ehdotin nauramista tasa-arvoisuuden valokuvalliseksi indikaattoriksi. Samasta asiasta, joskaan ei valokuviin vaan yleiseen kulttuuriseen puheeseen liittyen, kirjoittaa Kimmo Oksanen tämän päivän Hesarissa (Lauantaiessee 10.3.2012). Ja nyt tulee viimeinen konkreettinen esimerkki, joka liittyy mielestäni myös Itä–Länsi -battlesta muutamien viime viikkojen aikana virinneisiin keskusteluihin. Varoitan, että esimerkki kärjistää asioita voimakkaasti eikä ole poliittisesti korrekti – älkäämme siis kuvitelko tätä kuvaa. Jos kuitenkin kuvittelet tämän kuvan, voit asettaa minun paikalleni vaikkapa itsesi tai kaverisi.

Minä ja viisi muuta keski-ikäistä helsinkiläistä naista, myös pari tatuoitua, yksi köyhä ja yksi maahanmuuttaja, asetumme nakupelleihmispyramidiksi ostarin eteen. Se on meidän ja valokuvaajan mielestä todella jees ja hyvin hupaisaa, olemme sujut kotiseutumme ja itsemme kanssa, ja kuva julkaistaan. Pian julkaisemisen jälkeen alkaa kuulua puhetta: kyllä siellä Helsingissä muutakin on kuin tämmöisiä. Onko tämä nyt sopivaa, ei kai näitä tarvitsisi näyttää, ainakaan nuorisolle. Eikä tämä ole kenenkään mielestä ainakaan hauskaa.

Mistä silloin puhumme? Ja jos limoviikunamiehet tekisivät saman, puhuisimmeko samoin?

10.3.2012