Kuvajournalismikilpailussa valittiin Suomen parhaat journalistiset kuvat. Selvisi, että kuvat eivät ole lehtikuvia, lehtikuva ei koskaan voi olla taidetta, taidevalokuva on aina tylsää, ja kuvattavat ovat reppanoita.

Kuvajournalismi 2015 -kilpailun voittajakuvat ovat hienoja, suomalaisella kuvajournalismilla menee hyvin, kilpailun tulokset ovat herättäneet paljon hyviä keskusteluja ja monia kiinnostavia näkökulmia kuvien tekemiseen on nostettu esiin eri medioissa. En tässä kirjoituksessa käsittele ollenkaan valokuvia enkä yritä kattaa kaikkia kuvajournalismikilpailuun liittyviä asioita. Keskityn yhteen ainoaan asiaan: valokuviin ja valokuvaamiseen liittyvään luokittelemisen tarpeeseen ja sen moniin ilmenemismuotoihin.

Kuva ei voi luokitella mitään miksikään, koska kuva ei voi väittää mitään. Taidehistorioitsija Ernst Gombrichin sanoin: kuva ei voi väittää, niin kuin ei lausekaan voi olla vihreä tai sininen.

Kuvajournalismiin liitettynä väite kuulostaa aluksi hurjalta, mutta on kuitenkin vedenpitävä. Totta kai kuvan avulla voi luokitella ja väittää kaikenlaista. Mutta korostetaan sanaa avulla. Luokitteleminen ja väittäminen on aina kiinni siitä, mitä kuvassa näkyvistä asioista voi tietää. Jos ei tiedä niistä mitään, kuva ei puhu muuta kieltä kuin sitä mitä nyt sininen tai vihreä puhuu.

Kuvat eivät enää ole lehtikuvia.

Kuvaan ja kuvaamiseen liittyvät luokittelut ovat moninaisia ja mielenkiintoisia. Kun Kuvajournalismi 2015 -kilpailun tulokset julkistettiin, ensimmäinen eteeni hypännyt luokittelu oli se, että enää nämä kuvat eivät ole lehtikuvia. Kuvajournalistien puheenjohtaja Riitta Supperi perusteli tätä televisiossa järkevästi: suurinta osaa journalistisesta kuvasta ei ole enää aikoihin julkaissut mikään lehti. Lehti. Eikö se kuulostakin aivan vanhanaikaiselta! Saman tien historiaan jäävät suuret ikäluokat ja heidän ammattivalokuvaajansa, esiin nousee uusi sukupolvi ja uusi maailma.

Näin toimii luokittelu.

Seuraavaksi asian ääreen ehätti Tampereella kuvajournalisteja kouluttava professori Janne Seppänen Facebookissa. Hän siteerasi YLEn juttua, jossa puhuu vanhan liiton valokuvaaja Jorma Komulainen. Komulaisen mukaan lehtikuva (kyllä, hän puhuu nimenomaan lehtikuvasta) ei koskaan voi olla taidetta. ”Aika usein näillä nykypolven lehtikuvaajilla on taiteellinen koulutus ja he pyrkivät tekemään lehtikuvista valokuvataidetta”, Komulainen sanoo. Hän ei määrittele mitä tai millaista taide on eikä kerro, miten lehtikuva siitä eroaa. Hän perustelee luokittelunsa sillä, että lehtikuvaaja on yleisön palvelija. Miten taiteilija sitten ei ole yleisön palvelija? Se jää Komulaisen haastattelun lukijalle hämäräksi. Jää vain jokin outo olo, että taiteessa on nyt jotain vikaa.

Näin toimii luokittelu.

Facebookissa Komulainen herätti vanhentuneilla käsityksillään tietenkin kovaa vastustusta. Ei kuvaa voi määritellä taiteeksi tai journalismiksi, sanottiin. Joku linkitti keskusteluun Vuoden kuvajournalisti -palkinnon voittaneen Markus Jokelan haastattelun, jossa Jokela pamauttaa että ”kuvajournalismi on enimmäkseen tylsää ja valokuvataide on aina tylsää”. Video on hauska, koska Jokelan naamasta näkee että hän tietää koko ajan lausuvansa provokatiivista lausetta, johon moni varmasti tarttuu.

Näin toimii luokittelu.

Tarkemmin: miten? Esimerkiksi niin, että kun vaikkapa Jokela sanoo, että kuvajournalismi on enimmäkseen tylsää ja valokuvataide on aina tylsää, hän luokittelee journalismin ja taiteen erilleen ja samalla positioi itsensä näiden molempien tylsien asioiden ulkopuolelle.

Olennaista on se, että luokittelija, oli hän kuka tahansa, asettaa itsensä aina luokittelujen ja luokiteltavien yläpuolelle, vaikka ensivilkaisulta muulta näyttäisi. Se johtuu siitä, että se, joka näkee luokat ja luokittelut, on niiden yläpuolella, lintuperspektiivissä, vapaampi kuin muut, kykenevä pelaamaan pelejä muiden elämällä. Luokiteltin sitten itseä tai muita, se kuka luokittelee on aivan hirveän olennainen kysymys.

Jopa silloin, kun joku luokittelee itsensä ”vain” joksikin, luokittelija pelaa vallalla. Esimerkiksi valokuvaaja voi käyttää itseään koskevia luokitteluja ”minä nyt olen vain tällainen kuvajournalisti” tai ”minä nyt vain tässä taiteilen” hyvinkin ovelasti monella tavalla, jos on tietoinen näiden kahden kentän, journalismin ja taiteen, välisestä vuorovaikutuksesta. Luokitteluja voi käyttää itsensä alentamalla ylentämiseen, tyyliin ”minä nyt tässä vain räpsin, mutta olen salaa tarkkanäköisempi kuin te kaikki muut” tai jonkin agendan edistämiseen: ”olen vaaraton hörhö, tehkää te kuvattavat vain mitä muutenkin tekisitte”. Olemalla ”vain” jotain – vaikkapa journalismin kentällä ”se taiteilija” ja taiteen kentällä ”se journalisti” –  voi kenenkään huomaamatta asettua keskelle kaikkea.

Olemalla ”vain” jotain voi myös voimakkaasti sanoutua irti vastuusta. Esimerkkejä ”vain” työtään tekevistä ihmisistä ei tarvitse kaukaa etsiä.

Olen miettinyt viikon, miten kirjoittaisin tämän luokittelupohdintani ja miten perustelisin, miksi juuri luokittelemiseen tarkentaminen on minusta tärkeää juuri nyt. Olen miettinyt sitä, miten ihmiset tuntuvat luokittelevan toisiaan nykyään kovin kärkkäästi. Luokitteluista käydään kovaa keskustelua, koska yleensä kukaan ei halua tulla määritellyksi jonkin luokittelun perusteella. Tuorein, ja erittäin kuvaava, esimerkki rajusta luokittelusta on Perussuomalaisten nuorten tyttöpoika-kampanja, jossa joukko puolueen nuoria aktiiveja toden totta pyrkii nousemaan kaikkien muiden yläpuolelle ikiaikaisella binaarisella sukupuoliluokittelulla. Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyy paljon luokitteluja, joiden varjolla on oikeutettu ja oikeutetaan monenlaista väkivaltaa.

Sukupuoli liittyy myös valokuvan luokitteluihin. Tämänkin blogin kommenttiosiosta voi löytää käsityksen, että suomalainen valokuvaus meni pilalle silloin, kun naiset tulivat alalle, eikä koko alassa ole enää mitään kiinnostavaa. Niinkin luokittelu toimii: sen avulla voi sanoutua jostain irti, vaikka entisestä rakastetustaan, julistaa jonkin suorastaan luokkaan ”kuolleet”, koska se ei enää ole sellainen millaisena minä siitä tykkäsin.

Eilen ilmestynyt Journalisti-lehti toi kuvajournalismikilpailuaiheeseen sellaisen näkökulman, johon tämä luokittelupohdiskelu on mahdollista toistaiseksi lopettaa. Jutussaan Journalisti lainaa kilpailun tuomariston lausuntoja. Ja niitäpä onkin mielenkiintoista lukea nyt, kun on jo alkanut kaikkialla tottua siihen, että ihmiset ovat hyvin herkkiä määritellyksi tulemisen suhteen ja pienimmästäkin mielipiteellisestä lauseesta täytyy antaa content warning.

Kuva ei voi väittää mitään.

Kuva ei voi väittää mitään, mutta kuvaamisen teko on aina sidoksissa luokittelemiseen, ja aina sitä syvemmin, mitä enemmän tekemisen ja puhumisen kierroksia kuviin alkaa niiden elinkaaren aikana liittyä. Valokuvaaminen on kuvaajan ja kuvattavan välinen kohtaaminen, jossa kuvaaja joutuu aina miettimään, miten kuvattavia kohtelee, mitä heistä ylipäätään voi sanoa ja miten, mihin visuaalisen kulttuurin järjestykseen ja genreen heidät voi niputtaa. Kohtaaminen voi olla hyvinkin tasa-arvoinen, mutta pian se unohtuu, kun tantereelle saapuvat aina uudet ja uudet määrittelijät. Kuten vaikkapa valokuvakilpailujen tuomaristot, jotka eivät ole kohdanneet kuvattavia itse.

”Yrittäessään säilyttää rock-kukko-identiteettinsä vanheneva tähti näyttää traagiselta. Osan kasvoista paljastava valosiivu kuvaa olennaisen henkilöstä ja hänen mielentilastaan”, toteaa tuomaristo. Onko näin? Paljastaako valosiivu todellakin ihmisen mielentilan? ”Hyytävätunnelmainen kuvaus joukosta erotettavasta miehestä päättyy kuin kadotuksen portaisiin.” Jännittävää. ”Hahmo on vahvasti personoitu ja teatraalinen valon käyttö korostaa tilanteen dramaattisuutta tuoden siihen jopa hieman koomisia piirteitä.” Hmm, onkohan kuvattava samaa mieltä?

”Kuvattavien synkeästä ja näköalattomasta elämästä jäi oksennuksen maku suuhun.”

Noinkohan kuvatut nuoret itse haluaisivat elämäänsä luonnehtia?

Näin toimii luokittelu.

27.2.2016