Toinen Tuntematon WSOY 2017
Toimittaneet Johanna Catani ja Lari Mäkelä
Kansi: Martti Ruokonen
Äänikirjan lukija: Erja Manto

”Ja sitten tyttö vetää henkeä ja ryhdistäytyy, tarkentaa katseensa ikkunan kärpäsenpilkkuihin, nostaa kasvonsa valoon. Minähän en mihinkään syksyhyhmäiseen jokeen mene, jatkuu ajatus, ennen oli ennen ja nyt on nyt, nyt on nykyaika. Enkä minä rupea mitään puheluita soittamaan kuin joku hirveä Hilda Husso. Koska lapsi voi melkein yhtä hyvin olla naapurin pojankin. Sen jonka kuva minulla on taskussa. Siihen minä tartun, siihen minä turvaan, kuusi kertaa yhdeksän sentin kokoiseen paperinpalaan jonka toisella puolella on valotettuun, kehitettyyn ja kiinnitettyyn hopeagelatiiniemulsioon piirtynyt nuoren miehen hutera hahmo ja toisella puolella lukee lyijykynällä nimi ja vuosiluku ja jonka valkoiset reunat on leikattu aaltoileviksi koristesaksilla. Sitä minä aion kantaa todisteena ja viisumina ja heiluttaa kuin tasavallan lippua, kun vatsani alkaa pullistua.”

Toinen Tuntematon on kokoelma novelleja naisista, jotka olisivat voineet liittyä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmoihin. ”Toinen tuntematon on kirja, joka on syntynyt Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan innoittamana. Se pyrkii valottamaan toista näkökulmaa sotaan ja erityisesti ihmisiin sodan aikana. Väinö Linnan teoksessa nainen on sivuosassa”, kirjoittaa Kirsi Piha esipuheessaan.

Toisen Tuntemattoman kirjailijat ovat Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Venla Hiidensalo, Mikko Kalajoki, Katja Kettu, Tommi Kinnunen, Tapio Koivukari, J-P Koskinen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Taina Latvala, Jenni Linturi, Laura Lähteenmäki, Mooses Mentula, Inka Nousiainen, Petri Tamminen, Riikka Pulkkinen, Niina Repo, Minna Rytisalo, Tuula-Liina Varis ja Hanna Weselius.

Novellini ”Carola Mäkisen isoisä” keskittyy nykyaikaan. Laulaja Carola Mäkinen korjailee ärtyneenä sähköpostissa itsestään naistenlehteen tehtyä haastattelua ja selvittää toimittajalle suhdettaan vanhempiinsa ja rakkaaseen isoisäänsä, sotamies Mäkiseen.

Ӏiti pani ukin

isoisän

potretin kehyksiin ja esille vasta sen jälkeen kun isäni olivat kuolleet, koska kuva herätti isissäni ärtymystä. He nimittelivät ukkia

isoisää

halveksivasti lahtarin sotaruunaksi ja väittivät, ettei äidissä ollut tippaakaan hänen näköään. Äiti suipisti suunsa kiinni eikä koskaan sanonut siihen mitään.

totesin tässä kohtaa muistaakseni myös, että siitä, kenen näköä minussa oli, ei koskaan ollut vastaavaa puhetta

Kehyksistä pianon päältä nuori ukkini

isoisäni

sitten katseli minua kun kasvoin aikuiseksi. Kuvassa hänen kasvoillaan on huoleton virnistys – hänet on kuulemma kuvattu juuri ennen jatkosodan puhkeamista. Muistan, miten ihastelin häntä! Kuvittelin, millainen rehellinen ja suoraselkäinen nuori mies hän oli ollut. Kuvittelin, että hän puhui minulle sankarihaudan takaa ja antoi neuvoja teinitytön elämääni. Aikuistuttuani olen ymmärtänyt, että hän oli kasvuvuosieni ainoa aikuinen, johon ei liittynyt mitään epävarmaa, vaiettua eikä mytologisoitua. Isäni olivat vilkkaita ja värikkäitä persoonia

en puhunut persoonien värikkyydestä vaan sanoin, että isistäni ei saanut otetta, he olivat kuin kaksi saippuapalaa, sininen ja punainen

, mutta tuo valokuvan nuori mies katsoi kehyksistään suoraan minuun ja oli todellinen, tavallinen ihminen. Siksi hän oli ja on minulle tärkeä, ja elämäni yksinäisinä, epätoivoisina hetkinä olen puhellut hänelle. Nykyään hänen kuvansa on kodissani kunniapaikalla.

Maailmassa tapahtuu asioita, ja heti tapahduttuaan ne muuttuvat kieleksi, kun niitä aletaan ajatella ja niistä aletaan puhua ja kirjoittaa. Sillä hetkellä kaikki hämärtyy, asiayhteydet muuttuvat ja todellisuus ja myytit alkavat sekoittua. Sota oli totta, sotilaiden vuotavat saappaat kylmässä mudassa ja verisiksi hiertyneet jalkarätit olivat totta, mutta myöhemmille sukupolville siitä kaikesta jäävät vain tapahtumille annetut merkitykset ja käsitteet – historia, 

tarinat ja laulut. Kuka sen kirjoittaa, kuka tarinat kertoo, kuka laulut laulaa, ja kenelle?”