Bloginkirjoituksen opissa: ärtymyksen retoriikka

Kirjoittaja huomaa kirjoittaneensa ärsyyntyneenä ja kirjoittaneensa huonosti. Tässä postauksessa korjataan virheitä.

Tämä postaus on itsereflektiivinen. Blogin kirjoittamisessa on näköjään nopeuden tuoma sudenkuoppa, ja haluan jakaa sen.

Kiukustuin kritiikin kohteeksi joutuneiden valokuvaajien puolesta Itä–Länsi -battlea koskeneessa viimeisessä postauksessani. Tartuin koneeseen heti. Olisin voinut odottaa.

Kirjoitin, että kriitikkojen mielestä ”valokuvaajien ja valokuvien pitäisi olla täysin objektiivisia olentoja”. Väärin. Poistetaan ”täysin objektiivisia”, lisätään ”objektiivisempia”.

Kirjoitin: ”Monia todellisuuksia ei kerta kaikkiaan suostuta suvaitsemaan, kun kyse on valokuvista.” Väärin. Poistetaan ”kerta kaikkiaan”, lisätään ”joskus”.

Kirjoitin: ”Valokuvissa tuntuu saavan olla vain yksiä totuuksia etenkin, kun on kyse ’toisten’ valokuvista.” Väärin. Lisätään: ”Joskus”. Lisätään: ”Tämä lause ja myös seuraava lause viittaavat aikaisempiin keskusteluihin, ei nyt julkaistuihin kriittisiin kommentteihin.”

Näin sitä oppii. Haukuin kriitikoita mielensäpahoittajiksi, ja vaikka tarkoitus oli olla hauska, se oli aivan turhaa. Taisin itse vähän olla mielensäpahoittaja.

Toivottavasti opin kirjoittamaan viileän asiallisesti, vaikka asiat herättäisivätkin intohimoja. Sitä kohti mennään.

Kiitos Maija Holmalle kommentista!

Hei! Olen Hanna Weselius, suomalainen kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori. Työssäni yhdistän usein visuaalisen maailman ja sanallisen kerronnan. Tutkin teoksissani yhteiskunnallisia rakenteita, valtaa ja ihmisyyden monimutkaisuutta – usein feministisestä näkökulmasta. Esikoisromaanini Alma! oli minulle tärkeä läpimurto, ja se palkittiin muun muassa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. Minulle taide ja tiede eivät ole toisistaan erillisiä, vaan ne ruokkivat toisiaan. Olipa kyseessä valokuva tai teksti, pyrkimykseni on katsoa maailmaa tarkasti ja haastaa totuttuja tapoja nähdä.