Voi ku­vat, min­kä pal­jas­tit­te!

Va­loa on jo sel­väs­ti enem­män kuin pit­kiin ai­koi­hin. Pi­mey­den ja unoh­duk­sen jäl­keen tun­tuu, et­tä on uu­dis­tut­ta­va. On saa­ta­va ryh­tiä elä­mään.

Pi­täi­si­kö ko­dil­le teh­dä jo­tain? Hank­kia jo­tain uut­ta, jo­kin huo­ne­ka­lu tai vä­ri­käs tyy­ny? Aut­tai­si­ko se? Mi­hin tart­tui­sin en­sim­mäi­se­nä?

Otan ka­me­ran kä­teen, kat­son sen läpi ko­ti­a­ni ja va­lo­ku­vaan joka huo­neen. Toi­von, et­tä ku­vis­ta näen, mitä uut­ta huo­neet tar­vit­se­vat, mil­lai­nen nii­den ta­sa­pai­no on.

Yk­si va­lo­ku­vien ih­meel­li­sim­mis­tä omi­nai­suuk­sis­ta on se, mi­ten ku­vas­ta nä­kee kai­ken sen, mitä ei il­man ka­me­ran läs­nä­o­loa ha­vait­se. Elä­vän olen­non, esi­neen tai ti­lan epä­täy­del­li­syyk­siin ja kes­ke­ne­räi­syyk­siin ei pal­jaal­la sil­mäl­lä kiin­ni­tä huo­mi­o­ta, mut­ta suo­ra va­lo­ku­va on ar­mo­ton. Jo­kai­nen vir­he, tah­ra ja vää­rä va­lin­ta huu­taa ole­mas­sa­o­lo­aan.

Jo ku­va­tes­sa käy sel­väk­si, et­tä huo­nee­ni ei­vät to­del­la­kaan tar­vit­se mi­tään li­sää. Päin­vas­toin: en­nen kuin edes pys­tyn pai­na­maan lau­kai­si­jaa, mi­nun täy­tyy rai­va­ta kuva-alas­ta kai­ken­lais­ta kum­mal­lis­ta ir­tain­ta pois. Työn­nän jak­ka­ran pääl­lä re­hot­ta­vaa pei­kon­leh­teä ees­taas ja ih­met­te­len, en­kö to­si­aan ole näi­nä vuo­si­na kek­si­nyt sil­le mi­tään jär­ke­vää paik­kaa.

Mik­si olo­huo­nees­sa jö­köt­tää te­le­vi­sio, kun oh­jel­mat kat­so­taan tätä ny­kyä pää­a­si­as­sa muil­la vä­li­neil­lä suo­ra­tois­to­na? Ja mik­si te­le­vi­si­o­ta vas­ta­pää­tä on soh­va, kun ku­kaan ei kat­so te­le­vi­si­o­ta?

Kat­son va­lo­ku­via huo­neis­ta­ni ja näen kum­mal­li­set kuk­ka­ruu­kut, orans­sin teip­pi­vi­ri­tyk­sen par­vek­keen va­lo­kat­kai­si­jas­sa, pa­pe­ri­pi­non ta­kaa kur­kis­te­le­van mu­rat­ti­rau­kan ja ruo­ka­pöy­däl­le unoh­tu­neet pa­lo­hä­lyt­ti­met. Näen soit­ti­men pääl­le ka­sau­tu­neet le­vyt, kir­japi­not soh­vil­la ja hyl­ly­jen vie­ril­lä, kas, jopa maus­te­hyl­lys­sä nä­kyy ole­van kir­ja. Ty­tär on vi­rit­tä­nyt lat­ti­an poik­ki jat­ko­joh­don, jos­sa on ou­to­ja mus­tia tah­ro­ja. Po­jan iha­nat yli­op­pi­las­pi­o­nit ovat mal­ja­kos­sa ma­kuu­huo­neen kaa­pin pääl­lä. Juh­lis­ta tu­lee ke­vääl­lä kak­si vuot­ta.

Voi ku­vat, min­kä pal­jas­tit­te! Ko­ti­ni on täyn­nä mah­dot­to­mia ta­va­roi­ta ja va­hin­gos­sa syn­ty­nei­tä, niil­le si­joil­leen jää­nei­tä ase­tel­mia.

On teh­tä­vä ti­laa va­lol­le. Mil­tä hel­mi­kuun aa­mu näyt­tää ku­vas­sa, kun huo­nees­sa on vain vält­tä­mä­tön? On pöy­tä, tuo­li ja ik­ku­na­lau­dal­la muu­ta­ma me­ren­ran­nan kivi. Mi­ten ma­ta­lal­ta pais­ta­va au­rin­ko tans­sit­taa pö­lyä? Mi­ten va­lon suun­ta muut­tuu ke­vään ede­tes­sä, mi­ten se piir­tää huo­neen? Mi­ten maa­lis­kuun il­ta-au­rin­ko heit­tyy sei­näl­le vih­re­än la­si­mal­ja­kon läpi, kun es­tei­tä ei ole?

Keit­to­kat­ti­la­kin on kau­nis, kun sii­hen osuu huh­ti­kuun hau­ras kel­tai­nen valo. Kuva et­si­mes­sä on niin iha­na, et­ten elä­mäs­sä­ni tule ha­lu­a­maan enää yh­tään uut­ta keit­to­kat­ti­laa.

Ter­ve­tu­loa ke­vät, al­ka­koon sii­vous, ja sen tär­kein työ­ka­lu ol­koon ka­me­ra.

Hei! Olen Hanna Weselius, suomalainen kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori. Työssäni yhdistän usein visuaalisen maailman ja sanallisen kerronnan. Tutkin teoksissani yhteiskunnallisia rakenteita, valtaa ja ihmisyyden monimutkaisuutta – usein feministisestä näkökulmasta. Esikoisromaanini Alma! oli minulle tärkeä läpimurto, ja se palkittiin muun muassa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. Minulle taide ja tiede eivät ole toisistaan erillisiä, vaan ne ruokkivat toisiaan. Olipa kyseessä valokuva tai teksti, pyrkimykseni on katsoa maailmaa tarkasti ja haastaa totuttuja tapoja nähdä.