Voiko va­lo­ku­vaa­mal­la ky­see­na­lais­taa it­se­ään ja aset­tua en­tis­tä tasa-ar­voi­sem­paan vuo­ro­pu­he­luun mui­den la­jien ja maa­il­man kans­sa?

Ka­na­ri­an­saa­ril­la meri on asuu­rin­si­ni­nen. Vuo­ris­toi­set nä­ky­mät ovat hui­kai­se­via, kau­pun­ki­mil­jööt vä­rik­käi­tä, ruo­ka-an­nok­set niin hou­kut­te­le­via, et­tä ne voi so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa nä­ke­mis­tään mat­ka­ku­vis­ta suo­ras­taan hais­taa.

Tu­ris­ti­ku­vis­ta syn­tyy yleis­kä­si­tys pai­kan luon­tees­ta. Ku­va­mo­sai­ik­kia tar­kas­tel­les­sa huo­maa, et­tä ai­heet ja yk­si­tyis­koh­dat tois­tu­vat. Mil­jar­di ih­mis­tä ku­vaa sa­man pai­kan vä­hän eri va­los­sa, vä­hän eri kul­mas­ta. Tä­män maa­il­man­laa­jui­sen ri­tu­aa­lin jär­jel­li­syy­den ja ym­pä­ris­tö­vai­ku­tus­ten poh­ti­mi­nen sat­tuu pää­hän.

Vii­me tal­ve­na löy­sin it­se­ni is­tu­mas­ta kal­li­o­sy­ven­nyk­ses­sä Gran Ca­na­ri­an Playa del Cu­ras­sa. Olin len­tä­nyt täl­le paah­tei­sel­le vuo­ren­rin­teel­le vii­den­tu­han­nen ki­lo­met­rin pää­hän ko­toa. Mik­si juu­ri tä­hän? Ker­ryt­tä­mään muis­to­je­ni va­lo­ku­va-al­bu­mia? Ei­kö maa­il­mas­sa ole jo tar­peek­si ku­via?

Kal­li­on kyl­jes­sä mie­tin, oli­si­ko tääl­lä jo­tain, mitä en ku­vit­te­le jo näh­nee­ni. Voi­si­ko kat­seen suun­taa kään­tää: mil­jar­di ih­mis­tä ei ku­vai­si­kaan yh­tä asi­aa, vaan yk­si ih­mi­nen mil­jar­dia? Pää­tin tar­ken­taa kaik­keen enin­tään sent­ti­met­rin mit­tai­seen. Aloi­tin pik­ku­ki­vis­tä ja ki­tu­li­ai­den piik­ki­pen­sai­den ku­kin­nois­ta. Sit­ten löy­hen­sin sen­tin sään­töä ja an­noin as­so­si­aa­ti­on kul­jet­taa. Mat­kan päät­teek­si ko­ko­sin ja ja­oin al­bu­min, jon­ka nimi on Glo­bal Scale. Sii­nä on ku­via yök­kö­ses­tä lam­pus­sa, bou­gain­vil­le­oi­den ani­lii­nin­pu­nais­ten leh­tien suo­jaa­mis­ta val­koi­sis­ta ku­kin­nois­ta, hä­mä­hä­kin­sei­teis­tä, ru­ti­kui­va­na hal­kei­le­vas­ta maas­ta ja puis­ta pu­don­neis­ta va­ha­pin­tai­sis­ta leh­dis­tä.

Ja kas­vi­huo­neen suo­ja­muo­vin läpi po­rot­ta­vas­ta kes­ki­päi­vän au­rin­gos­ta ja kuus­ta, joka lois­taa vuor­ten pääl­lä kuin ho­pe­a­ko­lik­ko.

Mit­ta­kaa­va­seik­kai­lu aut­toi mik­si-ky­sy­myk­sen neu­vot­to­muu­des­ta eteen­päin, ky­sy­mään mi­ten. Mi­ten voi­sin suh­tau­tua maa­han ja maa­il­maan vä­hem­män koh­tuut­to­mas­ti? Kat­so­mal­la lä­hel­le. Tut­ki­mal­la asi­oi­den vä­li­siä suh­tei­ta. Kun­ni­oit­ta­mal­la it­se­ä­ni pie­nem­piä eli­öi­tä ja seg­ment­te­jä. Huo­maa­mal­la nä­kö­kul­ma­ni ra­jal­li­suu­den: ih­mis­sil­mil­lä kuu ja au­rin­ko näyt­tä­vät tai­vaal­la pie­nil­tä, vaik­ka ovat val­ta­via, kä­sit­tä­mät­tö­miä. Maa­pal­lo, jol­la kä­ve­len, on iso ki­vi­mu­rik­ka.

Pit­kin vuot­ta olen lu­es­kel­lut tai­tei­li­ja-tut­ki­ja Jo­an­na Zy­lins­kan te­os­ta Non­hu­man Pho­tog­rap­hy (2017). Sii­nä luo­daan ajat­te­lua, jon­ka kes­ki­ös­sä ei ole ih­mi­nen vaan eri­lai­set pro­ses­sit ja ge­o­lo­gi­nen syvä ai­ka. Zy­lins­kan mu­kaan va­lo­ku­vaa­mal­la voi ky­see­na­lais­taa it­se­ään ja aset­tua en­tis­tä tasa-ar­voi­sem­paan vuo­ro­pu­he­luun mui­den la­jien ja maa­il­man kans­sa.

Seu­raa­vak­si en et­si sen­tin mit­tai­sia asi­oi­ta Ka­na­ri­al­ta. Voin ku­va­ta nii­tä tääl­lä. Ko­ti­ran­nal­la­ni Hel­sin­gis­sä nii­tä on niin mon­ta, et­tei elä­mä­ni ai­ka rii­tä kaik­kien ku­vaa­mi­seen.

Hei! Olen Hanna Weselius, suomalainen kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori. Työssäni yhdistän usein visuaalisen maailman ja sanallisen kerronnan. Tutkin teoksissani yhteiskunnallisia rakenteita, valtaa ja ihmisyyden monimutkaisuutta – usein feministisestä näkökulmasta. Esikoisromaanini Alma! oli minulle tärkeä läpimurto, ja se palkittiin muun muassa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. Minulle taide ja tiede eivät ole toisistaan erillisiä, vaan ne ruokkivat toisiaan. Olipa kyseessä valokuva tai teksti, pyrkimykseni on katsoa maailmaa tarkasti ja haastaa totuttuja tapoja nähdä.