Normaalitila – en tiedä, miten kauan tässä menee
Raw View Publications 2023
Toimittanut Hannamari Shakya
Essee: Hanna Weselius
Ulkoasu: Annamari Tenhunen
”Huomaatko, että suhde paperiin on muuttunut? Paperilehtiä ei enää tilata koteihin. Kukkakauppiaat eivät kääri kukkia eilisen uutisiin vaan käyttävät tarkoitusta varten erikseen painettua kukkakäärepaperia. Onko se kallista, mietin. Biojäteastian vuoraamiseen tarvittava sanomalehtipaperi pitää kaivaa lehtiroskiksesta, kun kotona ei ole paperia, mutta lehtiroskiksessakaan ei enää ole paljon hyvää kompostipaperia vaan enemmän kiiltävää aikakauslehtipaperia ja mainoksia, joita ei voi käyttää muuhun kuin ehkä astiakaapin hyllyjen paperoimiseen kerran vuodessa. Joskus saan jostain pakkauksesta hyvää käärepaperia tai voimapaperia – tai silkkipaperia! – ja silloin oion paperin hellästi, silittele sen ryppyjä, ihailen sitä ja taittelen sen kauniisti kaappiin pahan päivän varalle. En ole aivan varma, puhelenko sille.
Rakkaille ihmisille antamani lahjat paketoin moneen kertaan käytettyihin papereihin, joiden pinnoissa risteilee aikaisempien taitosten verkko. Paperi on historiaa, aarre.”
Normaalitila on itsenäinen jatko-osa Poikkeustila 2020 -teokselle. Sen valokuvaajat ovat Milka Alanen, Emilia Anundi, Tuomas Aro, Anna Autio, Heli Blåfield, Hanna Koikkalainen, Elias Lahtinen, Sakari Röyskö, Heidi Tirri, Lydia Toivanen, Saara Tuominen ja Katja Tähjä. Kaikki kuvaajat ovat myös kirjoittaneet kuviinsa liittyvän tekstin.
Kirjoitin kirjaan esseen ”Puut eivät kasva takaisin”. Siinä mietin valokuvissa näkyvä kadonnutta aikaa ja muistelen menetettyjä metsiä.
”Lause ”puut kasvavat takaisin” on järjetön. Eivät ne puut, jotka ovat kuolleet, tee enää mitään.
Absurdi lause tuo esiin kieltä käyttävien ihmisten hybriksen puunlatvojen yli. Sanotaan, että puut kasvavat takaisin, kun tarkoitetaan, että kaadettujen puiden tilalle kasvaa toisia puita. Aivan kuin mikä tahansa uusi puu sellaisenaan korvaisi edesmenneen puun. Piehtaroi hetken omassa typeryydessäni ja sitten jatkan juuri oivaltamani ajatuksen sanallistamista: nyt, tästä heinäkuusta eteenpäin, kuolleiden metsien paikalle ei enää kasva uusia metsiä. Sitä minä tarkoitan, täsmälleen. Tiedän sen luissani.
Luut sijaitsevat kielen äärimmäisellä reunalla, siellä missä ote sanoista jo lipsuu.
Korjaan silti lausetta vielä. Näin: Eivät ihmisten tappamat puut tee enää mitään.”
