Huhtikuun ensimmäinen viikonloppu oli perinteinen keväinen työpäivä 54-vuotiaalle Mikolle. Hän oli päättänyt uusia idyllisen, 1920-luvulla rakennetun puutalonsa pihan Helsingin Kumpulassa ja kaivaa syvän kuopan uutta omenapuun tainta varten. Kun routa oli vihdoin antanut periksi, lapion terä upposi syvälle tummaan multaan. Noin puolen metrin syvyydessä metalli osui johonkin kovaan.
Mikko oletti osuneensa kiveen tai vanhaan vesiputkeen, mutta kun hän kyykistyi raaputtamaan multaa sivuun, esiin paljastui jotain täysin muuta. Kuopan pohjalla makasi raskaasti ruostunut, teippauksilla sinetöity metallirasia. Se, mitä rasian sisältä muutamaa minuuttia myöhemmin paljastui, käynnisti tapahtumasarjan, johon osallistuivat lopulta paitsi virkavalta, myös Suomen korkeimmat museoasiantuntijat.
Ruostunut peltirasia ja sydämen tykytys
Helsingin vanhat puutaloalueet (kuten Käpylä, Kumpula ja Puu-Vallila) ovat tunnetusti täynnä historiaa, mutta harva odottaa löytävänsä omalta takapihaltaan muuta kuin vanhoja nauloja tai rikkoutuneita posliininpalasia.
Mikko nosti painavan, noin kahvipaketin kokoisen rasian ylös montusta.
”Se oli selvästi jokin vanha keksirasia tai sikarilaatikko, mutta se oli kääritty vahvaan öljykankaaseen, joka oli murentunut osittain pois. Rasia painoi aivan liikaa ollakseen tyhjä tai täynnä jotain arkista”, Mikko muistelee hetkeä, jolloin hänen kätensä alkoivat täristä.
Koska rasian lukko ja saranat olivat ruostuneet kiinni umpeen, Mikko haki varastostaan Fiskarsin puukon ja väänsi kannen varovasti auki.
Sisältö sai miehen haukkomaan henkeään. Multaisen ja maatuneen sanomalehtipaperin seassa lepäsi kymmeniä painavia, samean keltaisia kolikoita. Ne eivät olleet ruosteessa. Ne olivat kultaa.
”Ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä on jonkun naapurin piilottama huono aprillipila. Mutta kun pyyhin yhden kolikon pintaa peukalollani, näin siihen lyödyn vuosiluvun: 1912. Seuraavassa oli vuosi 1926”, Mikko kertoo yhä epäuskoisena.
Rasissa oli yhteensä yli kolmekymmentä erikokoista kultarahaa, pääasiassa Venäjän keisarikunnan aikaisia ruplia ja harvinaisia suomalaisia 20 markan kultarahoja, joita lyötiin juuri ennen itsenäistymistä ja sen alkuaikoina.
”Kenen aarre tämä on?” – Laki astuu peliin
Vaikka monen ensimmäinen reaktio olisi juhlia lottovoittoa ja viedä löydöt panttilainaamoon tai kultasepälle myyntiin, Mikko tiesi tekevänsä rikoksen, jos hän pitäisi aarteet salaa itsellään.
Suomessa maan alta tai vedestä löytyviin, yli 100 vuotta vanhoihin tai tuntemattoman omistajan arvoesineisiin sovelletaan tiukkaa Muinaismuistolakia.
Mikko teki ainoan oikean ratkaisun: hän otti kuvat löydöstään ja soitti välittömästi Museovirastolle ja ilmoitti asiasta hätäkeskukseen, sillä löytö täytti historiallisen aarteen kriteerit.
”Museoviraston arkeologi oli paikalla jo seuraavana päivänä. He eristivät kaivaukseni ympäristön ja kävivät alueen läpi metallinpaljastimella varmistaakseen, ettei maassa ollut enempää esineitä”, Mikko selittää.
Arkeologin teoria: Pelko sodasta vai piilotettu omaisuus?
Rasia ja kolikot toimitettiin Museoviraston laboratorioon tutkittavaksi. Arkeologien ja historioitsijoiden alustava teoria kätkön alkuperästä on kiehtova ja traaginen pala Suomen historiaa.
Koska nuorimmat kolikot olivat 1920-luvulta ja rasia oli kääritty öljykankaaseen, asiantuntijat uskovat, että aarre on kätketty maahan todennäköisesti talvisodan (1939) tai jatkosodan (1941) kynnyksellä.
Sota-aikana moni suomalainen pelkäsi omaisuutensa, ja erityisesti kullan, joutumista vihollisen käsiin tai valtion pakkolunastukseen. Kullan piilottaminen maahan oli yleinen varotoimi. Syystä tai toisesta – ehkä rintamalla kaatumisen tai yllättävän sairauskohtauksen vuoksi – alkuperäinen omistaja ei koskaan palannut hakemaan säästöjään takaisin turvaan.
Saako Mikko pitää kullat? (Löytöpalkkion totuus)
Kysymys, joka jokaisen huulilla pyörii, on tietenkin raha. Tuleeko Mikosta nyt rikas mies?
Suomen lain mukaan historialliset esineet (muinaisesineet) kuuluvat valtiolle. Kuitenkin, jos löytö on merkittävä ja löytäjä on toiminut lain mukaan (ilmoittanut siitä heti, eikä ole vahingoittanut esineitä), Museovirasto maksaa löytäjälle lunastuspalkkion.
Lunastuspalkkio on usein vähintään esineen metalliarvon (kullan maailmanmarkkinahinnan) suuruinen, mutta usein korkeampi, jos esineillä on poikkeuksellista historiallista tai numismaattista (rahojen keräily) arvoa. Kun otetaan huomioon kullan ennätyskorkea hinta vuonna 2026, Mikon odotetaan saavan kätköstä useiden kymmenien tuhansien eurojen arvoisen, verovapaan palkkion.
”Omenapuu on nyt istutettu hieman eri paikkaan. Aina kun katson sitä ikkunasta, mietin, kuka sen rasian sinne laittoi ja millaisen ahdingon keskellä hän eli. Tämä löytö yhdisti minut tämän talon historiaan tavalla, jota en olisi ikinä voinut kuvitella”, Mikko summaa hymyillen.
Oletko sinä koskaan unelmoinut löytäväsi aarteen omalta pihaltasi tai kesämökin mailta? Oletko kuullut sukusi tarinoita sota-aikana piilotetusta omaisuudesta, jota ei koskaan löydetty? Tiedätkö, miten Suomen laki suhtautuu metallinpaljastimella tehtyihin löytöihin? Jaa tämä elokuvamainen, historian havinaa tihkuva tositarina WhatsAppissa tai Facebookissa myös niille ystävillesi, jotka rakastavat mysteerejä ja aarteenetsintää! Ehkä on aika kaivaa se puutarhalapio esiin?
