Olen usein pet­ty­nyt, kun luon­to­ku­vaa­jien mo­ti­vaa­ti­ot ovat osoit­tau­tu­neet lä­hin­nä tek­ni­sik­si ja kau­pal­li­sik­si. Mitä hyö­tyä luon­to luon­to­ku­va­bis­nek­ses­tä saa? Pi­täi­si­kö saa­da?

Jois­sain het­kis­sä men­nei­syys, ny­ky­ai­ka ja tu­le­vai­suus ovat yh­tä ai­kaa läs­nä. Näen, mi­ten en­nen oli ja mi­ten on nyt, ja yh­täk­kiä nä­ke­mä­ni ku­van pääl­le liu­kuu uu­si ke­hys, joka näyt­tää, mi­ten voi­si ol­la. Ja kun sen on ker­ran näh­nyt, sitä ei enää voi teh­dä nä­ke­mät­tö­mäk­si. Kaik­ki on muut­tu­nut.

Tie­teen­fi­lo­so­fi­as­sa noi­ta het­kiä sa­no­taan pa­ra­dig­man­muu­tok­sik­si. Yh­te­nä aa­mu­na kaik­ki huo­maa­vat voi­van­sa aja­tel­la ja näh­dä asi­oi­ta, jot­ka ei­vät vie­lä ei­len ol­leet mah­dol­li­sia, ei­vät edes ole­mas­sa. Niil­le ei ol­lut sa­no­ja, ei­kä il­man sa­no­ja ole aja­tuk­si­a­kaan.

Muu­tos on vii­me vuo­si­na ol­lut käyn­nis­sä luon­to­ku­van­kin alu­eel­la. On pu­hut­tu ei-­in­hi­mil­li­sis­tä toi­mi­jois­ta. On ky­syt­ty, mi­ten voi­si vält­tää sekä ai­kan­sa elä­nyt­tä luon­non her­ra ­pers­pek­tii­viä et­tä ime­lää in­hi­mil­lis­tä­mis­tä ja ku­va­ta luon­toa luon­non nä­kö­kul­mas­ta. Kei­not ovat ra­jal­li­set. Luon­non nä­kö­kul­maa et­si­vä ih­mi­nen on toi­saal­ta tie­teel­li­sen tie­don, toi­saal­ta puh­taan mie­li­ku­vi­tuk­sen va­ras­sa.

Ajan muu­tos sil­mis­sä­ni tar­tuin in­nol­la World Press Photo -­kil­pai­lun luon­to­ku­va­sar­jan voit­ta­jaan. Un­ka­ri­lai­sen Ben­ce Mátén kuva sil­vo­tuis­ta sam­ma­kois­ta on upea, sy­dän­tä­sär­ke­vä ja vat­saa­kään­tä­vä. Luin sen kan­na­not­to­na ih­mi­sen toi­min­taa vas­taan. Kun kat­soin ku­vaa, men­nei­syys näyt­täy­tyi mi­nul­le vi­su­aa­li­se­na yh­tey­te­nä Hie­ro­ny­mus Bosc­hin ai­kaan, jol­loin ih­mi­se­lä­mäl­lä oli vä­hem­män it­sei­sar­voa kuin lem­mik­kie­läi­men elä­mäl­lä tä­nään. Ny­ky­het­ki nä­kyi ru­jo­na to­dis­tee­na sii­tä, mi­ten ih­mi­set re­pi­vät elä­vil­tä vil­lie­läi­mil­tä raa­jo­ja syö­däk­seen ne. Tu­le­vai­suu­den näin, kun ole­tin ku­vaa­jan ha­lun­neen osoit­taa, mi­ten kes­tä­mä­tön­tä täl­lai­nen toi­min­ta on.

Sel­vi­tin ku­van taus­to­ja en­kä har­mik­se­ni löy­tä­nyt poh­jaa tul­kin­nal­le­ni. Ben­ce Máté on tun­net­tu pii­lo­ko­ju­ku­vauk­sen ke­hit­tä­jä. Hä­nel­lä on ym­pä­ri maa­il­maa jouk­ko vuok­rat­ta­via ku­vaus­pii­lo­ja, joi­den esit­te­ly­si­vus­tol­la on pa­no­raa­ma­ku­vat ja lis­tat pii­lo­jen tek­ni­sis­tä va­rus­teis­ta. Yh­des­sä mark­ki­noin­ti­ku­vas­sa – täs­sä hie­rai­sin sil­mi­ä­ni – ku­vaus­pii­los­sa po­see­raa kol­me nuor­ta vä­hä­pu­keis­ta nais­ta kii­ka­rit kä­des­sä. Jo­kai­sen pii­lon koh­dal­la on lis­tat­tu myös lä­hin len­to­kent­tä.

Tu­le­vai­suus­vi­si­o­ni lii­hot­ti pois. Jäl­jel­le jäi luon­non riis­to ny­ky­ti­las­saan ja va­lo­ku­vauk­sen mas­ku­lii­ni­nen san­ka­rit­ra­di­tio. Olen usein pet­ty­nyt, kun luon­to­ku­vaa­jien mo­ti­vaa­ti­ot ovat osoit­tau­tu­neet lä­hin­nä tek­ni­sik­si ja kau­pal­li­sik­si. Mitä hyö­tyä luon­to luon­to­ku­va­bis­nek­ses­tä saa? Pi­täi­si­kö saa­da?

Uu­si ai­ka on sil­ti tääl­lä, olen näh­nyt sen. Esi­mer­kik­si brit­ti­läi­nen tai­tei­li­ja Step­hen Gill on teh­nyt kiin­nos­ta­via va­lo­ku­val­li­sia elei­tä ei-­in­hi­mil­li­sen luon­non suun­taan. Luon­to­ku­van kent­tä tar­vit­see­kin eh­kä tai­det­ta avuk­seen uu­sien suun­tien löy­tä­mi­ses­sä. Kun jo­tain ei vie­lä ole, se täy­tyy osa­ta ku­vi­tel­la.

Hei! Olen Hanna Weselius, suomalainen kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori. Työssäni yhdistän usein visuaalisen maailman ja sanallisen kerronnan. Tutkin teoksissani yhteiskunnallisia rakenteita, valtaa ja ihmisyyden monimutkaisuutta – usein feministisestä näkökulmasta. Esikoisromaanini Alma! oli minulle tärkeä läpimurto, ja se palkittiin muun muassa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. Minulle taide ja tiede eivät ole toisistaan erillisiä, vaan ne ruokkivat toisiaan. Olipa kyseessä valokuva tai teksti, pyrkimykseni on katsoa maailmaa tarkasti ja haastaa totuttuja tapoja nähdä.