Hanna Weselius


Teokset


Kirjoituksia


Valokuvataide


Minusta


Instagram

hanna@hannaweselius.fi
+358 50 511 3243


© 2025 Hanna Weselius |  Studio Kiss: Tarkiainen & Gammelin
Hanna Weselius

Teokset


Kirjoituksia


Valokuvataide


Minusta


Instagram

hanna.weselius@aalto.fi
+358 50 511 3243


© 2024 Hanna Weselius | Studio Kiss


Pronominit
WSOY 2025

Kansi: Martti Ruokonen



(The Pronouns briefly in English: see Bonnier Rights Finland)


”Olen lentänyt miljoonia kilometrejä, stuertti ajattelee, ja silti. Aina sillä hetkellä, kun vauhti kiihtyy, moottorit jyrisevät, pyörät irtoavat kiitoradasta ja kone keinahtaa siipiensä varaan, minun mieleeni tunkee lapsuuden iltarukouksista muistuttava mantramainen luettelo kaikista niistä maahan jäävistä olennoista ja asioista, joiden toivon selviytyvän mahdollisimman hyvin kaikesta ja säilyvän vakaasti ennallaan sillä aikaa, kun minä olen ilmassa.

Johonkin luettelon kohtaan lisään aina myös toiveen, että kone laskeutuu normaalien odotusten mukaisesti sille kentälle, jolle pitikin, ja sen jälkeen kaikki jatkuu entiseen tapaan samanlaisena siitä, mihin viimeksi jäätiin. Lisään tämän toiveen joka kerta, vaikka tähän asti koneet ovat aina laskeutuneet suunnitellusti eikä katkos ole tuonut yllätyksiä.

Joku muu kuin minä saattaisi olettaa, että niin tapahtuu toivomattakin, mutta minä en tee niin, minä en oleta. Minä toivon.”



Pronominit on kirja siitä, miten pysyvyys loppui, poikkeustilat vakiintuivat ja tulevaisuus tempautui ulottumattomiin. Mikä on minä ja mihin sinua tarvitaan matkalla kohti tuntematonta? Mitä kohti kurkottaa, mitä me tarkoittaa?

Kirjan henkilöt istuvat lentokoneessa matkalla tuntemattomaan, nimettöminä, tunnisteinaan vain istuinpaikkansa numerot ja kirjaimet. He kaikki ovat täynnä yksilöllisiä tunteita: pelkoa, katumusta, surua, kiukkua, raivoa. Heitä palvelee yksi väsymätön stuertti. Ainoa katsottavissa oleva elokuva on James Cameronin Titanic. Muistikuvat ja tarinat sekoittuvat. Ihmiset pyrkivät toisiaan kohti, mutta jäävät erillisiksi osasiksi ilmassa kiitävää orgaanista kokonaisuutta. 

Kirjan edetessä siihen ilmaantuu läsnäoleva kertoja, lisää päähenkilöitä ja toinen taso, jossa ollaan maassa, tulvavesien valtaamassa kaupungissa. Toimijuuden saavat myös koirat ja ämpärit.

Pronominit käsittelee identiteetistä luopumista ja kuolemaa ja sillä on posthumanistinen taustafilosofia. Ympäristötuho, sodat ja katastrofit näyttäytyvät arkisina yksityiskohtina. Loppu on läsnä koko ajan. Me olemme siinä mukana, koko ajan.



”Epävarmuus on merkki kertojan itseymmärryksestä. Toinen merkki on hetkessä eläminen. Kun ihmiskunta ei pysty oppimaan menneisyydestä mitään ja tulevaisuus on ennustamattomampi kuin koskaan maapallon historiassa, niin mitä muuta minä voisin tehdä kuin olla tässä?

Minä olen tässä.” 



Minulle kirjojen tekeminen on yritystä lähestyä mieltä vaivaavia kysymyksiä ja hahmotella niihin vastauksia fiktion avulla. Pronominien kirjoittaminen oli tutkimusmatka siihen, mitä loppu tarkoittaa, mitä tunteet ovat ja mitä ihmiset ja muut olennot ovat toisilleen.

Pronomineja kirjoittaessani tajusin myös, että kaikki neljä romaaniani käsittelevät rakkautta: Alma! naisten välistä solidaarista rakkautta, Sateenkaariportaat kadonneen rakkauden etsimistä, Nanette Kottaraisen muotokuva lähimmäisenrakkautta ja Pronominit kuoleman ylittävää rakkautta.


Se tuntematon lapsi, joka aikaisin aamulla takapihalla ajoi takaa muovipussia
        Lupita, minun lapseni, kaikki nämä lapset
        Kanadanhanhet
        Kahvipensaat
        Vuodenajat
        Tämä hetki
Minun espanjanopettajani ja kadulla luokan ikkunan alla kasvava pieni lehmus, jonka kukat tuoksuivat makealta heinäkuussa”