Vuosikausia on toistettu ajatusta, että jos haluaa pysyä kunnossa, tarvitaan kurinalaisuutta, sinnikkyyttä, vaivannäköä ja tahdonvoimaa. Kun kuitenkin tarkastellaan tarkemmin ihmisiä, jotka aktivoituvat 60- ja 70-vuotiaina, tämä selitys alkaa olla puutteellinen, sillä monet heistä eivät sovi tähän profiiliin.
Monet eivät puhu uhrautumisesta tai tiukoista rutiineista eivätkä siitä, että he nousevat vastentahtoisesti ylös treenaamaan. He yksinkertaisesti liikkuvat ja ovat tehneet sitä jo vuosia, eivätkä useimmissa tapauksissa edes pidä sitä liikuntana. Käyttäytymispsykologia on keskittynyt tähän jo jonkin aikaa. Ja eri tutkimuksissa on alkanut selvitä, että kyse ei ole niinkään kurinalaisuudesta vaan jostain muusta. Siitä, miten tapa syntyy ja ennen kaikkea siitä, miten sitä ylläpidetään.
Ihmiset, jotka ovat hyväkuntoisia 60- ja 70-vuotiaina, eivät aina ole kaikkein kurinalaisimpia.
Kun liikunta riippuu motivaatiosta, on ilmeinen ongelma, koska päätös on tehtävä joka päivä. Ja se väsyttää ajan mittaan. Yhtenä päivänä tekee mieli ja toisena päivänä ei, ja monet tavat jäävät pois. Jossain vaiheessa tämä kuitenkin muuttuu. Tämä selittyy käyttäytymistieteellisellä tutkimuksella, jossa on havaittu, että kun toimintaa toistetaan riittävän kauan samassa yhteydessä, se lakkaa olemasta asia, jota täytyy miettiä, ja siitä tulee osa rutiinia, kuten muutkin asiat päivän mittaan. Se, että monia tekosyitä puretaan.
Yksi eniten siteeratuista tutkimuksista aiheesta on tutkijan Phillippa Lallyn johtama tutkimus, jossa tarkasteltiin tapojen muodostumista jokapäiväisessä elämässä. Tutkimus toteutettiin usean viikon ajan ihmisten kanssa, jotka yrittivät tehdä pieniä muutoksia, kuten kävellä joka päivä. Tulos oli varsin paljastava, sillä keskimäärin kesti noin 66 päivää, ennen kuin käyttäytymisestä tuli automaattista. Mielenkiintoisin asia ei kuitenkaan ollut pelkästään luku.
Tärkeää oli se, että prosessi ei ollut täydellinen, sillä oli päiviä, jolloin ihmiset epäonnistuivat, jolloin he eivät noudattaneet sääntöjä. Ja mitään ei tapahtunut, koska he eivät rikkoneet tapaa. Toisin sanoen sen ei tarvitse olla täydellistä, jotta se toimisi, mutta sitä on toistettava.
Miksi monet rutiinit eivät kestä
Tästä eteenpäin on helpompi ymmärtää, miksi niin monet ihmiset luovuttavat. Se ei yleensä johdu tiedon puutteesta, vaan siitä, että ihmisillä on taipumus aloittaa liian vaativilla rutiineilla, epärealistisilla aikatauluilla tai toiminnoilla, jotka eivät sovi heidän jokapäiväiseen elämäänsä, ja koska kaikki tämä painaa, on helppo luovuttaa ajan myötä. Itse asiassa motivaatiota koskevissa tutkimuksissa on jo pitkään tuotu esiin jotakin samankaltaista: ulkoiset syyt, kuten fyysisen ulkonäön parantaminen tai terveysongelmien välttäminen, ovat hyödyllisiä aloitettaessa, mutta eivät aina jatkettaessa. Jatkamiseen tarvitaan siis jotain vakaampaa, joka ei riipu motivaatiosta.
Arkielämän rooli, joka usein jätetään huomioimatta
Toinen yksityiskohta, jota ei pidä unohtaa, on se, että kaiken liikunnan ei tarvitse tulla urheilusta sinänsä. Monille ikääntyneille ihmisille tärkeä osa heidän aktiivisuudestaan ei tapahdu tiettyyn aikaan päivästä vaan hajallaan. Kävely asioilla, liikkuminen kotona, portaiden kiipeäminen, toisin sanoen tavalliset asiat, joita he tekevät päivittäin ja jotka pakottavat heidät liikkumaan. Jotkut asiantuntijat väittävätkin, että tällainen jatkuva liikkuminen voi olla helpompi ylläpitää pitkällä aikavälillä kuin yksittäinen rutiini. Se ei riipu hetken löytämisestä vaan siitä, miten päivä järjestetään, joten se muuttaa lähestymistapaa melkoisesti.
Myös ympäristö vaikuttaa, niin hyvässä kuin pahassa.
Kaikki ei riipu ihmisestä, mutta ympäristö vaikuttaa, ja paljon. Toiminnan liittäminen johonkin, mitä jo tekee, auttaa, kuten esimerkiksi kävelylle lähteminen aamiaisen jälkeen tai tietyn kellonajan hyödyntäminen, ei ole sattumaa vaan strategia. Lisäksi kun mukana on muita ihmisiä, tapa vahvistuu ja tuo mukanaan sitoutumisen, jota ei ole helppo sivuuttaa.
Erilainen käsitys aktiivisuudesta vuosien varrella
Myös tapa mitata itseään muuttuu vuosien myötä, sillä vuosikymmeniä aktiivisena pysyneet ihmiset eivät yleensä vertaa itseään siihen, millainen he olivat 30- tai 40-vuotiaina, mikä olisi käytännössä hukassa, vaan he käyttävät paljon läheisempää ja realistisempaa vertailukohtaa, jossa keskitytään siihen, että toimintaa jatketaan, että sitä ei lopeteta kokonaan ja että säilytetään tietty aktiivisuustaso ilman suuria tavoitteita, ja tämä on jotain, jota vähitellen päädytään pitämään yllä melkeinpä huomaamattaan. Loppujen lopuksi se, mitä kaikissa näissä tapauksissa toistetaan, on melko yksinkertaista ymmärtää, sillä kyse ei ole siitä, että tehdään enemmän tai paremmin joka kerta, vaan siitä, että ei lopeteta tekemistä.
