Kun riippumattomuudesta tulee vankila: miksi välttelevä kiintymyssuhde tuhoaa ystävyyssuhteet

Iän myötä ihmiset alkavat usein karsia ystäväpiiriään. Siinä missä nuorena sosiaalinen piiri voi olla laaja, moni huomaa aikuisena, että läheisimmät ystävät mahtuvat yhden käden sormille. Eräs 37-vuotias mies päätti kuitenkin tutkia, onko syy todella hänen persoonallisuudessaan vai jossain syvemmällä.

Silicon Canals -sivustolla julkaistussa kirjoituksessa mies pohtii, miksi hän on vuosien ajan kokenut olevansa ”vaikea ihminen” ystävystymään. Hän uskoi pitkään, että hänen varautuneisuutensa teki pitkäaikaisten suhteiden ylläpitämisestä lähes mahdotonta.

Kuvituskuva miehestä pohtimassa ystävyyssuhteitaan.

Kulissien takainen opittu käyttäytyminen

Usein toimintatapamme juontavat juurensa tiedostamattomiin uskomuksiin. Kyse voi olla lapsuuden kodista saaduista viesteistä tai roolimalleista, jotka ohjaavat elämäämme vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Mies tunnisti elämässään toistuvan kaavan: hän suoriutuu erinomaisesti ystävyyden alkuvaiheessa, mutta noin kuuden kuukauden kohdalla suhde alkaa murentua.

Oivallus iski tavallisen illallisen aikana työkaverin kanssa. Työkaveri kertoi vuosikymmeniä kestäneestä ystävyyspiiristään ja säännöllisistä tapaamisistaan. Mies ymmärsi, ettei hänen yksinäisyytensä ollut välttämättä luonnevika, vaan opittu selviytymismekanismi.

Suuri ystäväjoukko ei ole itsestäänselvyys aikuisiällä.

”Toisten tarvitseminen on vaarallista”

Kun ystävyyssuhde syvenee ja vaatii aitoa haavoittuvuutta, mies alkoi tiedostamattaan etääntyä. Hän alkoi jättää viestejä vastaamatta tai perua sovittuja tapaamisia. Simply Psychology -sivuston määritelmän mukaan kyse on ”välttelevästä kiintymystyylistä”, jossa läheisyyttä hallitaan etääntymällä.

Tämä taipumus juontaa juurensa miehen vanhempien malliin: he olivat äärimmäisen omavaraisia ja opettivat, että vahvat ihmiset ratkaisevat ongelmansa itse. Tämän seurauksena avun pyytäminen tai toisen tarvitseminen muuttui alitajunnassa heikkouden merkiksi.

Mies kertoo olleensa aina se, jolle muut tulivat puhumaan, mutta hän ei itse koskaan pyytänyt apua. Omavaraisuudesta tuli panssari, joka suojasi häntä tulemasta haavoitetuksi, mutta samalla se eristi hänet muista. Hänen tarinansa muistuttaa, että omat uskomusmallit on mahdollista tunnistaa ja kirjoittaa uudelleen, vaikka se vaatisi koko elämän ajan kestäneen suojamuurin purkamista.